Ne maalintekijät

Olen nyt kirjoittanut parikin kirjoitusta urheilusta. Pääasiallisesti lajeista, joita itse joskus harrastin ja joiden taso on minunkin elinaikana laskenut kun lehmän häntä. Nämä lajit olivat siis mäkihyppy ja nyrkkeily. Palloilu on hauskaa leikkiä, ja sellaista se minustakin oli. Lisäksi se kasvatti jonkin verran sosiaalisia taitoja, joita minulta taitaa edelleenkin puuttua. Tuskinpa kenenkään kanssa tulee oikein hyvin toimeen valittamalla lähes kaikesta ja syyttelemällä kaikesta epäonnestaan toisia. Noh... tuo viimemainittu ominaisuus minulta taitaa puuttua, sillä olen ehkä liikaakin korostanut sitä peiliin vilkuilua.

Näissä blogeissa tulee kuitenkin aika kriittisesti suhtauduttua moneen asiaan, kirjoitinpa aiheesta kun aiheesta, ja kun peilaan tätä maailman menoa omia kokemuksiani vasten, tulee joskus perin narsistinen olo. Mutta niin se vaan on, että minulla ei niitä muiden kokemuksia ole.

Jalkapallo oli se kolmas lempilajini, jota olen harrastanut peräti numero rinnassa. Tai niin… selässähän se taisi paidassa olla. Pallon käsittelytaitoni oli varsin vähäinen, sillä en oikeastaan koskaan yrittänyt olla mikään pallovirtuoosi. Pääsääntöisesti minä juoksin pallon perässä, ja sain näin nyrkkeilyssä kaipaamaani harjoitusta. No, ehkä se ei aina mennyt niinkään, koska koko peliurani aikana olin joukkueeni paras maalintekijä ja saldoni keskiarvo oli maali jokaisessa ottelussa. Kun tuota saldoa nyt ajattelen, se oli oikeastaan aika paljon huomioon ottaen sen, että joukkueen taso ei ollut kaksinen, eivätkä voitot olleet suinkaan viikoittaista juhlaa. Siksi kai JPS onkin nykyisin bandy-liigan parissa ja menestynyt kai ihan kohtuullisesti tässä pienessä lajissa.

Suomalainen jalkapallo saisi olla ehkä enemmänkin sitä pallon perässä juoksemista, sillä ainakin maalintekotaito näyttää puuttuvan kokonaan. Kun on saavutettu kohtuullinen osaaminen pallon käsittelyssä, on sitten ruvettu paippailemaan ja pomputtelemaan palloa. Kun katson suomalaista jalkapalloa, minulle tulee kyllä hieman surullinen olo, vaikka tässä lajissa taso ei ole vuosien saatossa laskenutkaan. Sitä vaan ei ole koskaan ollutkaan, eikä sellaista historiallista tapahtumaa ole vielä nähty, että Suomi pelaisi joissakin arvokilpailuissa. Lievä puolustus on, että ei ole populaatiota eikä oikein olosuhteitakaan. Lyhyt vähäluminen kesä on heikko lohdutus, sillä eikös se Islantikin selvinnyt johonkin turnaukseen?

Tietysti minä katselen omilla silmilläni Suomen otteluita, vaikka en aikoihin ole voittoja odottanut. Ei ole tullut myöskään pahoja pettymyksiä.

 

Olen ollut havaitsevinani, että kun joku pelaaja saa pallon, ei hänen tavoitteenaan olekaan saada palloa maaliin, vaan hän etsii toisen pelaajan, jolle syöttää. Tämä taas hakee toisen pelaajan ja tämä kolmannen. Lopulta vastustaja yksinkertaisesti ottaa pallon pois ja vie sen meidän maaliin. En voi välttyä ajatukselta, että suomalaisille ei yksinkertaisesti ole opetettu, että maali on se päämäärä, jonne pallo on saatava.

Kyllä se niin vaan on, että jos sinun ainoa päämäärä on liikuttaa palloa nätisti kentällä, niin olet hävinneen joukkueen pelaaja. Maalit tekee se joukkue, jonka päämääränä on saada pallo maaliin, maksoi mitä maksoi.

Kyllä suomalaisessa jalkapallossakin olisi aimo askel eteenpäin, jos tajuttaisiin, että voittaja on se joukkue, joka pelin lopussa on tehnyt enemmän maaleja vastustajan verkkoon.

Vain missikilpailuissa jaetaan pelkkiä tyylipisteitä.

Olkoon tämä nyt viimeinen piste tässä urheilua ruotivassa kirjoittelusarjassani, mutta kun "mamujen" puolustaminen tuntuu ärsyttävän rasistisiipeä vähän liikaa, niin koetan sitten seuraavaksi löytää jotain purtavaa uskonnosta.

Katsotaan mitä tuleman pitää :-)

Hyvät nyrkkeilyn ystävät

Juuri noilla sanoilla aloitti eräs kaikkien aikojemme legedaarisin nyrkkeilijä ja ammattinyrkkeilymanageri Elis Ask tallinsa nyrkkeilyillat. Vaikka en ole koskaan ollut erityisen innokas ammattinyrkkeilyn ystävä, täytyy silti myöntää, että Askin illoissa oli hohtoa, ja jotenkin tuntuu, että senaikaiset mestarit myös mestareita näihin nykyäijiin verrattuna.

 

Kun edellisessä blogissani latelin mielipiteitä syistä, jotka ovat saaneet mäkihyppymme rämpimään syvällä suossa, niin miksipä en puhuisi myös nyrkkeilystä, joka sentään oli minulle mäkihyppyäkin rakkaampi laji ja johon olen todella saanut myös valmentajakoulutuksen. Epäilemättä se mäkihyppy oli vuosikaudet suomalaisten paraatilaji, ja mitalien määrä vuosien saatossa on tosi mittava. Lajeja sellaisenaan on aika vaikea verrata, sillä on lajeja, joissa yksissä olympialaisissa voidaan saavuttaa vain yksi kultamitali, mutta on myös lajeja, joissa sama maa voi voittaa vaikkapa kymmenen mitalia.

Miettikääpä erilaisia kamppailulajeja ja vaikkapa painonnosto. Jokaisen sarjan voittaja on kultamitalimies ja sarjoja on monta. Mitenkähän kävisi, jos vaikkapa seiväshyppääjät punnittaisiin ja asetettaisiin sarjoja kymmenen kilon välein. En tiedä nousisiko taso, mutta ainakin mitalien määrä kasvaisi. Siispä maiden saavuttamat mitalimäärät eivät korreloi suoraan maan todelliseen urheilumenestykseen.

Joku maa voi olla todellinen mitalirohmu jossakin paraatilajissaan, mutta onkin sitten muissa lajeissa pelkän statistin roolissa.

Suomalaiset sanovat Suomea urheiluhulluksi kansaksi. Jaa... miten sen nyt ottaa. Minä väittäisin, että me hullaannumme menestykseen, mutta jos menestystä ei tule, niin hulluus huuhtoutuu paremmin kuin keskisuuressa mielisairaalassa.

Me hullaannumme mitaleihin, ja mitalimiehistä saattaa tulla vaikkapa kansanedustajia, kunhan ymmärtävät pitää suunsa kiinni, etteivät paljasta poliittisen osaamisensa tasoa.

Mäenlaskun lisäksi on Suomi rohmunnut mitaleja tasaiseen tahtiin myös nyrkkeilyssä, vaikka Suomea ei enää voidakaan pitää minään nyrkkeilymaana. Reima Virtasen, Joni Nymannin ja Jyri Kjällin mitalit lienee viimeisimpiä olympiatasolla, ja nyt elämme varsin aneemista aikaa, vaikka jotkut ammattilaiset kolkuttelevat menestyksen portteja. Nyrkkeilyväen kautta maailman pitäisikin ottaa agendakseen ammattinyrkkeilijöiden hyväksymisen myös olympiakehään. Onhan se jotenkin epätasa-arvoa lajien välillä, jos vaikkapa tennisammattilainen ja NHL-jääkiekkoilija saa mukisematta kävellä olympialipun perässä, mutta ammattinyrkkeilijät joutuvat katselemaan syrjästä amatöörien tuhertelua. Laji kun laji, niin ammattilainen on ammattilainen.

Kamppailulajit, etenkin paini ja nyrkkeily ovat tuoneet Suomelle melko mittavan osan olympiajoukkueidemme mitaleista. Helsingin olympialaiset olivat kautta historian kovatasoisimmat nyrkkeilykilpailut, ja monesta siellä mukana olleesta tuli myöhemmin tämän lajin legenda. Ehkä valovoimaisimmat ja suomalaistenkin hyvin tuntemat olivat Floyd Patterson ja Ingemar Johansson. Jos oikein muistan, niin osanottajalistalla oli myös myöhemmin meidän Euroopan mestariamme nöyryyttänyt Davey Moore. Kovista kisoista huolimatta Suomi otti mitalin keskimäärin joka toisessa sarjassa, Pentti Hämäläisen pokattua kultaa. Muut mitalistit olivat Erkki Pakkanen, Erkki Mallenius, Harry Siljander ja Ilkka Koski.

Se oli sitä sotien jälkeistä huumaa, jolloin leipä oli kortilla, mutta taistelutahto korkealla.

Lieköhän tilanne nyt Kuubassa sama? Kuuba on todella maailman suurin mitalirohmu juuri nyrkkeilyssä, vaikka maa on asukasluvultaan vain nippa nappa kaksi kertaa Suomen kokoinen. Ei siis todellakaan mikään suurvalta, mutta Havannan maailmanmestaruusnyrkkeilyjen aikana itse Fidel Castro istui katsomassa jokaisen ottelun. Taisi olla ainut kerta, kun Castro osoitti kunnioitustaan Suomelle, kun oululainen Kalevi Kosunen iski kanveesiin Kuubaa edustaneen nyrkkeilijän. Silmät pyörällä Casto nousi seisomaan ja kumarsi suomalaiselle. Se oli ikimuistettava hetki. Kuubalainen yleisö osasi arvostaa voittajia silloinkin, kun ne eivät olleet Kuubasta. Tässä olisi suomaalisilla vielä paljon oppimista. Ei todella tarvitse hurrata silloin, kun joku ulkomaalainen epäonnistuu, vaan antaa reilut aplodit onnistuneesta suorituksesta, vaikka ei ihan kumartaa tarvitsekaan.

Miksi nyt sitten hehkutan näitä nyrkkeilysankareita? Siksi, että vaikeudestaan huolimatta nyrkkeily on laji, jossa on mahdollisuus niittää mainetta näin pienekin maan. Mitäpä jos otettaisiin nyrkkeily koulujen liikuntatuntien ohjelmaan. Jos tämä laji ei kaikille sovi, niin annettaisiin halukkaiden vaikkapa valita koulun liikuntatunnin ja jonkin nyrkkeilyseuran järjestämän nyrkkeilykoulun välillä.

 

Jos nyrkkeilyliiton päävalmentaja valmentaisikin seuravalmentajia sen sijaan, että pitää silloin tällöin salilla harjoitukset ja leireilee maajoukkuenyrkkeilijöiden kanssa.

Ollessani aikoinani puheenjohtajana liiton valmennusvaliokunnassa sain läpi systeemin, jossa nyrkkeilijät rankattiin eri arvontalohkoihin niin, että parhaaksi arvioidut eivät koskaan kohdanneet toisiaan ennen kuin finaalissa. Näin siis SM-kilpailuissa, jossa loppuottelulle saatiin loppuottelun arvo. Parhaat eivät siis koskaan pudottaneet toisiaan pois ennen palkintokierroksia.

Näin siis silloin, mutta en ole varma miten nyt.

Rankingsysteemissä olisi paljon kehitettävää, mutta eiköhän tässä taas hetkeksi miettimistä.

Toni Nieminen ja muut mäkimiehet

Jos lapsi innostuu urheilusta, on hänen vaan annettava urheilla. Sen parempi, mitä useammassa lajissa on mukana. Jos todella into riittää kipuamaan jollekin tasolle, on tietysti syytä löytää se oikea laji. Maailmassa ja meillä Suomessakin on satoja lajeja eukonkannosta mäkihyppyyn. Entisenä urheilijana ja valmentajana voin vakuuttaa, että jokainen löytää oman lajinsa, kun jaksaa vain etsiä. Kaikista ei tule olympiavoittajia, ei edes Suomen mestareita, mutta jokaisesta voi tulla sen tason urheilija, että voi nauttia lajista täysin siemauksin. Eiköhän se olekin urheilun pääasiallinen tarkoitus!

Minullakin on ollut omia lempilapsia, ja jostakin syytä mäkihyppy on eräs niistä lajeista, jossa kilpailinkin aika ahkerasti nuorena juniorina, mutta ei minusta koskaan mäkimiestä tullut. Ei tullut, vaikka hyppäsin Juväskylän vanhasta mäestä jo 11 vuoden ikäsenä, joka sinänsä oli kovan luokan temppu sen ikäiseltä. Taisi ollakin se rohkeus ainut mäkihypyssä tarvittava ominaisuus, joka minulla oli. Eihän se millekään tasolle riittänyt, vaikka osallistuinkin moniin kilpailuihin. Myös monia palloilulajeja harastin ja yritin olla jotakin myös keihäänheitossa. Lopulta löysin minäkin oman lajini ja menestyinkin siinä ihan tyydyttävästi.

Kaikissa lajeissa tarvitaan kuitenkin hieman lahjoja, ja lahjakkuudesta suurin on yleensä piilossa jossakin tuolla ihmisen sisällä. Kun poika tai tyttö tulee jonkun harrastuksen pariin, hän saattaa vaikuttaa varsin lupaavalta ja lahjakkaaltakin, mutta kun se lahjoista suurin – harjoittelulahjakkuus - puuttuu, jää ura aika matalaksi ja yleensä loppuu, ennen kun on kunnolla edes alkanut.

Kun nuorella on tiettyjä taipumuksia johonkin lajiin, nuori on siis löytänyt oman lajinsa, ja lisäksi omaa harjoittelulahjakkuutta, hänestä voi tulla vaikka olympiavoittaja. Siihen tarvitaan kuitenkin vielä yksi tekijä: oma päätös ja loputon usko siihen.

Kun jostakin lajista tulee sellainen menestyslaji, jossa voidaan otella otteluja vaikka koko muuta maailmaa vastaan, tarvitaan siihen myös olosuhteet ja pitkälle kehitetty valmennusjärjestelmä. Me olemme pieni kansa, ja meidän populaatiomme rajoittaa monen laista menestystä varsinkin joukkueurheilussa, sillä vaikka muutama Jari Litmanen ja Sami Hyypiä löytyykin, niin joukkueessa tarvitaan myös muita urheilijota.

Menneinä vuosina olivat hiihto ja mäkihyppy suomalaisten menestyslajeja. Hiihdossa olemme nyt pudonneet keskikastiin, joka johtunee siitä, että muutkin ovat oppineet hiihtämään. Eniten minä suren kuitenkin todellisen menestyslajimme mäkihypyn alennustilaa, jossa emme ole edes lähellä keskikastia. Nauroimme Englannin Eddie Edvardsille, joka tupsahteli kumpareelle monissa arvokilpailuissa, mutta nyt koko Suomen joukkue koostui näistä Eedvarsseista.

 

En tunne tämänhetkistä mäkihypyn valmennusjärjestelmää, mutta melkein pääsee itku, kun käyn katsomassa menneen suuruuden monumentteja. Kaipolaan rakennettiin hyvänä aikana suurmäki, Jyväskylään Matti Nykäsen nimeä kantava mäki ja Hämeenlinnaankin kohtuullisen kokoinen hyppyri. Kaikki mäet nyt kokonaan käyttämättä, koska pienet mäet puuttuvat. Rovaniemeltäkin purettiin ns. soramontun mäki, enkä tiedä onko sen korvaavaa vieläkään saatu.

Rinta rottingilla minäkin kuljin aikoinani ylpeänä siitä, että olin laskenut Jyväskylän suuresta mäestä, se ei ollut Matti Nykäsen mäen veroinen, eikä kokoinen. En silti olisi siitä koskaan laskenut, ellen sitä ennen olisi hypännyt satoja hyppyjä itse rakentamastamme HPU:n mäestä ja Vaajakosken Varaslahden mäestä, jonka mäkiennätys oli jotain alle 30 metriä.

Kyllä minä rohkenen väittää, että kun meiltä pienet mäet puuttuvat, saavat suuretkin mäet seisoa tyhjillään monumentteina menneistä ajoista. Kyllä Toni Nieminen mielestäni osoitti SM -kilpailujen suorituksellaan, että ennen oli miehet rautaa hio hoi.

Rohkenen väittää, että ei Janne Ahosia, Veikko Kankkosia, Jussi ja Kalevi Kärkisiä, Jari Puikkosia ja Toni Niemisiä olisi koskaan syntynyt, jos Lahdessa olisi vain tuo matava betonimäki. Kaikki he ovat opetelleet mäenlaskun alkeet Karpalosuon pikkumäessä. Onneksi Lahdessa on Karpalosuon mäki yhä vielä, sillä oikeasti se on huomattavasti tärkeämpi kuin tuo iso "betoni".

Jyväskylän tilannetta en tällä hetkellä tiedä, mutta vielä viime vuosina sieltä on tullut muutamia kohtuullisen kansainvälisenkin tason hyppääjiä, mutta eipä juuri Matti Nykäsen jälkeen montakaan.

Olkoonpa meillä kuinka hyvä valmennusjärjestelmä tahansa, niin meidän mäkihyppääjiltä on viety olosuhteet. Nimenomaan ne kaikkein tärkeimmät – pikkumäet - on purettu pois.

Okkoon vain Toni Nieminen olympiavoittaja, mutta ei hänen kuulu hypätä lähes kylmiltään 12 vuoden tauon jälkeen samalle tasolle kuin nykyiset edustusmiehemme. Kyllä se on näiden nykyhyppääjien tason heikkoutta. Se taso ei koskaan nouse, ellei joka niemehen notkohon saarelmaan rakenneta 10 - 30 metrin mäkiä.

Tolkun ihmiset

Tuon otsikon kopioin eräästä sanomalehdessä ilmestyneestä kirjoituksesta, josta otin muutamia muitakin kommentteja. On todellakin totta, että ei ole totta... nimittäin se, että pakolaiskysymys olisi jakanut kansamme kahtia, siis rasisteihin ja suvakkeihin. Kyllä näiden kahden ääripään välillä todellakin on suuri enemmistö "tolkun ihmisiä."

Eihän tolkun ihminen halua, että maahanmuutto muuttuisi hallitsemattomaksi kaaokseksi, mutta samalla hän tajuaa, että näillä ihmisillä on todellinen hätä, siis ainakin enemmistöllä. Tolkun ihminen luottaa myös siihen, että meidän viranomaisilla on kyky poimia pois porukasta rikollinen aines. Me kaikki tiedämme, että mitkään katupartiot eivät lisää turvallisuutta, vaan päinvastoin vähentävät sitä.

Yksikään kunnon ihminen ei hyväksy raiskauksia eikä muitakaan rikoksia, mutta hän ei myöskään hekumoi niillä. Edelleen uskomme, että viranomaiset tekevät tehtävänsä ja että Suomi selviää näistäkin pakolaisista, kunhan me teemme oman osuutemme.

Oikeastaan en tiedä ,mikä on maahanmuuton vastustamisen todellinen syy, mutta olettaisin, että vain osa siitä on selkeää rasismia. Tuskinpa yksikään suomalainen myöskään uskoo, että tällainen pieni määrä ulkomaalaisia mitenkään järkyttäisi Suomea ja sen kulttuuria. Kuten niin usein olen sanonut, kyse on vain yhden suurehkon urheilutapahtuman yleisömäärän verran ihmisiä, jotka muutama järjestysmies yleensä saa pidettyä kurissa. Kyllä tolkun ihmiset haluaisivat, että nämä ihmiset pääsisivät palaamaan kotimaahansa ja ehkä eniten he toivovat sitä itse.

Minä "ryssän lapsi" olen kuullut lukemattomia kertoja, kuinka suuria vaikeuksia kokivat Karjalan pakolaiset aikoinaan paettuaan tänne Kanta-Suomeen. Suurin osa kansasta oli periaatteessa sitä mieltä, että ilman muuta pitää auttaa, mutta ei meidän tontille. Ihmiset käyttäytyivät kuin suomalainen autoilija kaistanvaihtajaa kohtaan. "Totta kai tilaa on, heti minun perässäni." Suomalaiset osaavat rakentaa riidan jopa tonttien raja-aidasta, aivan kuin sillä olisi merkitystä, kumman tontille se pystytetään.

Kuten totesin: kyllä meistä suurin osa on tolkun ihmisiä, jotka vain ihmettelevät tätä maailman menoa ja tekevät tarvittaessa oman osuutensa.

Hyvän kuvan äärilaitojen vähäisyydestä saa miettimällä mielenosoituksia. Helsingissä järjestettiin hiljattain kaksi mielenosoitusta. Toinen maahanmuuttajia vastaan ja toinen heidän puolestaan. Molemmissa mielenosoituksissa oli noin 200 osallistujaa, mikäli TV- uutisiin on luottaminen. Kun tätä verrataan esimerkiksi Helsingin väkilukuun, niin ei siis ketään. Saman verran porukkaa oli helsinkiläisten nakkikoppien jonossa.

 "Rajat kiinni" -mielenosoittajia Helsingissä Narinkkatorilla 30.1.2016.
Suuren yleisön asenne tuntui olevan "EVVK".

Samankaltaista muuton vastaisuutta koetaan täällä Suomessa ihan paikallisella tasolla. Jokainen, joka on joutunut paljon muuttamaan, osaa nimetä varmasti paikkakuntia, joihin pääsee paikkakuntalaiseksi vain syntymällä. Ja silloinkin olisi parasta syntyä määrättyihin sukuihin.

Hyvä esimerkki näistä paikka kunnista on Oulu, jossa mielestäni hyväkin idea tai jopa absoluuttinen totuus joskus lytättin sanomalla "eihän se ole edes oululainen". Turha siinä oli kertoa, että koko Oulun hyvinvointi on näiden "junantuomien" aikaan saamaa.

Kyllä oululaisistakin suurin osa on tolkun ihmisiä, mutta ääripäät ovat ehkä vieläkin voimakkaammin näkyvissä kuin muualla Suomessa.