Oikea laitahyökkääjä

En oikein tiedä, miksi rasismia pidetään oikeiston etuoikeutena. Vaikka pidänkin Kokoomusta äärioikeistolaisena puolueena, en silti pidä sitä erityisen rasistisena puolueena. Johtuisikohan siitä, että isänmaalisuutta pidetään oikeistolaisten etuoikeutena, ja kun rasistit sitten koettavat kätkeä rasisminsa esimerkiksi hehkuttamalla isänmaanrakkauttaan, lankeaa tuosta varjo myöskin oikeiden oikeistopuolueiden päälle. Tosiasiassa näillä asioilla ei kuitenkaan ole mitään keskinäistä tekemistä, ja vähintään jo nyt pitäisi oikaista nuo harhaluulot.

Minun mielestäni esimerkiksi Hitlerin Saksassa valtaa pitävä natsipuolue ei koskaan ollut mikään oikeistopuolue, vaikka huusikin isämaan nimissä puhtaan rodun puolesta. Kyseessä oli kuitenkin hyvin samantapainen kansan kiihkoilu kuin Stalinin Neuvostoliitossa. Kyllä isänmaallisuus asuu ihmisissä, ja se istuu lähes kaikkien nykyisten eduskuntapuolueiden niskaan, ehkä ihan äärivasemmistoa lukuun ottamatta. 

 Kuva: Jorma Lampela

Olen antanut itselleni syntyä käsityksen, että kommunistisen järjestelmän romahdettua ovat kommunismin viimeiset rippeet jääneet istumaan paitsi eduskunnan ulkopuolisiin sirpaleisiin myös Vasemmistoliittoon. Myös Natsi-Saksan sirpaleita asuu Suomessa, ja ne ovat valitettavasti lähellä perussuomalaisia olevissa pienliikkeissä, jotka ovat onnistuneet keräämään joukkoonsa ison rasistijoukon. On suorastaan valitettavaa, että ”persut” ei ole onnistunut karistamaan häpeätahroja pois joukostaan. Saattaa olla, että joku Hirvisaaren erottaminen jonkun natsitervehdyksen takia ei ole riittävä toimenpide tähän suuntaan.

Puoluekartta vasemmalta oikealle ei siis ollut aivan yksinkertainen rakentaa, sillä lähes jokaisella puolueella oli jotain yhteistä jokaisen puolueen kanssa. Ehkä jotkut elämänarvot olivat toisille puolueille läheisemmät kuin toisille, mutta kannattajien sosiaalinen asenne jakautui hyvin tasaisesti yli puoluerajojen. Jonkun tehtaan perusduunari saattaa olla kokoomuksen kannattaja, kun taas hyvinkin vahvan yrittäjätaustan omaava henkilö on vakaumuksellinen demari. Tuohon toteamukseen kai perustuukin ajatukseni siitä, että puolueita on tässä maassa aivan liikaa. Niiden määrä ei johdukaan aatteellisista eroista, vaan pomottamisen tarpeesta.

Äärioikeiston pomona on nyt sitten Aleksander Stubb. Armoitettu lausuntojen antaja, joka todellisuudessa on parempi juoksemaan kun politikoimaan. Ehkä ihan oikea mies ministerin paikalle, mutta onkohan nykyinen salkku liian painava? En kuitenkaan voi ottaa tuohon kantaa, kun en todellisuudessa tiedä mitä mies osaa ja mitä taas ei. Olen kuulut, että hän osaa kieliä sujuvasti ja ihan itse olen todennut, että hän ei sitten taas osaa käyttäytyä ministerin arvolle sopivasti. Jonkinasteista pikkupoikamaisuutta tunkeutuu väkisinkin ja ohi polvihousujen. Olkoon nyt Stubb hallituksessa, mutta olisi voinut olla jollakin sellaisella tuolilla, jossa ei olisi noin hyviä mahdollisuuksia sotkea Suomen asioita.

Jos nyt on kuitenkin pidettävä väen väkisin yllä tuota ruotsinkielisten pakkopaikkaa, niin edustakoon nyt Stubb sitten sitä. Vaikka RKP heitettäisiin kuinka kauaksi hallituksesta, niin aina ruotsinkieliset ovat osanneet puolensa pitää - eiköhän Aleksander Stubb ole hyvä esimerkki tästä. Ruotsinkieliset ovat ihan hyvin onnistuneet soluttautumaan kaikkiin puolueisiin, ja siihen heillä toki on oikeus. Tässä suhteessa RKP on siis täysin tarpeeton.

Aleksander Stubb saa nyt henkilönä olla sitten tästedes rauhassa. Olen koettanut käsitellä puolueiden pomoja aika kriittisesti, mutta sittenkin silkkihansikkailla. Kuten jo ihan alussa sanoin, on minun oma poliittinen karttani hieman poikkeava eduskunnan istumajärjestyksen luomasta mielikuvasta. Tämä perustuu pelkästään puolueiden politiikan sisältöön siltä osin kuin minä olen sen ymmärtänyt.

Kertauksen vuoksi siis vasemmalta oikealle: Vasemmistoliitto, Vihreät, Sosiaalidemokraatit, Perussuomalaiset, Keskusta, Kristilliset, RKP ja Kokoomus.

Eduskunnan ulkopuoliset hörhentäjät ovat sitten luku sinänsä, joita minä en ainakaan laske miksikään. Näitä joogalentäjiähän on muutenkin liikaa.

Mamumen pomo

Olenhan minä aina ollut maahanmuuttomyönteinen, mutta väkisin olen kuitenkin ihmetellyt pääasiassa rannikkoseuduilla asuskelevan kielivähemmistö asemaa. Jotenkin vaikuttaa, että he eivät ole oikein kotoutuneet edes viidessä sadassa vuodessa, vaikka ovat saaneet kymmeniä erivapauksia, joita muilta ”mamuilta” puuttuu. Heillä on jopa pysyvä paikka parlamentissamme, sillä ihan puoluekannasta riippumatta Ahvenanmaan pysyvä edustaja istutetaan RKP:n eduskuntaryhmään. Tällä taataan myös se, ettei puolue koskaan putoa eduskunnasta, sillä aina siellä ainakin yksi RKP:n edustaja on. Suomen kansalaisiksi he pääsevät heti synnyttyään, eikä heiltä koskaan ole vaadittu suomen kielen oppimista. Asia on juuri päinvastoin. Suomen kouluihin on pakolliseksi aineeksi otettu ruotsin kieli, jota etuoikeutta ei ole myönnetty edes maan alkuperäisväestölle saamelaisille. Lähes vakiona on pidetty myös RKP:n hallituspaikkaa, sillä tämän puolueen puheenjohtaja on melkein aina istutettu jonkin salkun haltijaksi, ihan riippumatta siitä, mitä tämä osaa vai osaako mitään.

Lainkaan en väitä, että puolustusministerin salkku olisi ihan kevyemmästä päästä, mutta kun tiedetään, että puolustusvoimien ylipäällikkö on aina tasvallan presidentti ja puolustusvoimien komentaja on joku korkea upseeri, niin ministeri voi sitten olla vaikka kuka. Myönnettävä on, että RKP:n puheenjohtaja Carl Haglund on kantanut tätä salkkua ansiokkaasti, varsinkin kun hän ei ole tottunut kantamaan edes omaa reppuaan sotaväessä, mutta eihän armeijajutuillaan päässyt kerskailemaan myöskään Elisabet Rehn aikoinaan. Enemmän sääntö kuin poikkeus tuntuukin olevan, että RKP etsii tuolle paikalle jonkun ”sivarin”, ettei tämä hölmöyttään sotkisi ammattimiesten asioita puuttumalla niihin. Johan me huomasimme, miten tuhoisaa jälkeä ministeri Wallin sai aikaan järjestellessään armeijan asioita. 

 Kuva: Kalle Erkkilä

Totuuden mukaan Haglundista täytyy kuitenkin sanoa, että ihan ilman sotilaskoulutusta marssii ryhdikkäästi, antaa asiantuntevia lausuntoja ja tervehtii reippaasti. Tärkeintä onkin, että varoo esittämästä omia mielipiteitään, sillä kyllä ministeriössä osataan lausuntoja kirjoittaa. Haglund ei edes yrittänyt korjata edeltäjänsä tekemiä mokauksia, vaan jätti sen kaiken Jussi Niinistön tehtäväksi. Luultavaa onkin, että Niinistö pystyy sen hieman paremmin hoitamaan. Vaikeinta onkin se saada näyttämään ihan tavalliselta muutokselta, sillä sen verran solidaarisia ministerit ovat edeltäjilleen, että mikä korjattavissa on, se korjataan huomiota herättämättä.

Poikkeuksena ovat tietenkin ne mokaukset, jotka kansa välittömästi huomaa mokauksiksi. Silloin on tietysti opeteltu jo ulkoa lause ”Se on edellisen hallituksen vika”. Monet virheet ovatkin edellisen hallituksen virheitä, ja joskus jopa sitäkin edellisen, sillä nykyhallituksen tekemät virheet tulevat esille vasta seuraavalla hallituskaudella, jolloin ne ovatkin taas ”edellisen hallituksen vikoja.” Ainahan näissä virheiden ilmenemisessä pientä viivettä ilmenee.

Ottaen huomioon, että kyseessä on eräänlainen Kokoomuksen apupuolue, on Haglund selviytynyt puoluejohtajan pestistä ihan hyvin. Tärkeintä oli, että oli Kataisen ja Stubbin kanssa samaa mieltä, niin puolue sai pysyä turvallisesti hallituksessa. Tämäkin oli rooli, jossa ei omia mielipiteitä tarvittu. Kaikesta tästä tuli sitten palkkioksi paitsi tuo paljon puhuttu ja osittain parjattukin hallituspaikka, myös ruotsin kielen turvattu asema, vaikka maa tosiasiassa onkin yksikielinen.

Se siis nyt Carl Haglundista ja RKP:stä. Haglund saattaa olla ihan mukava mies, ja tunnen monia muitakin ruotsinkielisiä, enkä voi moitteen sijaa heistä sanoa. Nämä käsitykset ovatkin syntyneet lähinnä julkisuuden ja politiikan seurauksena, eivätkä taida kovin pahasti pielessä olla. Puolueen sijoittuminen poliittisen kartan oikeaan laitaa johtuu juuri napanuorasta, joka tuntuu edelleen olevan kiinni Kokoomuksessa.

Päivi, Päivi... elämäni valo

Sen verran oikeistolainen valtio Suomi on, että keskiryhmien oikealle puolelle syntyy oikein pientä ruuhkaa, josta on sitten pitänyt valita ”kepua” lähinnä oleva puolue. Minun näkemykseni mukaan siihen on sitten arpoutunut Kristillinen liitto, noista yhdenasian liikkeistä, joita Suomessa on aivan liikaa. 

>

  Kuva: karikatyyri.fi

Jostakin syystä tuon puolueen puheenjohtaja Päivi Räsänen on nousut minun suosikikseni lähinnä siviilirohkeutensa ja rehellisyytensä vuoksi. Suomalainen käytäntö toki on se, että poliittista vaikutusvaltaa voidaan jopa rahalla ostaa ja esimerkiksi eduskuntaan pääsee huomattavasti paremmin laulamalla, urheilemalla ja rahalla kuin järkevillä poliittisilla mielipiteillä tai jonkinasteisella asiantuntemuksella. Se on kansallinen tapa, jota tämäkään blogi tuskin muuttaa. Päivi Räsäsen kohdalla asiaa on ehdottomasti auttanut kristillinen näkemys, jota minäkin arvostan. Se näkyy paitsi hyvin vanhoillisessa elämänkatsomuksessa, myös mielipiteiden, jopa naiiviutta hipovassa rehellisyydessä. Olkoonpa Päivin ajatus kuinka typerä tahansa, se on kuitenkin rehellinen. Se on ominaisuus, joka on ylettömän harvinaista poliitikkojen piirissä, joiden ensimmäinen ajatus yleensä on: ”Mitä minä tästä hyödyn, mitä puolue hyötyy ja tuokohan tämä ääniä.” Vain aniharva uskaltaa edes itseltään kysyä, että onko tämä oikein.

En osaa kuvitella tilannetta, että Päivi Räsänen suoranaisesti valehtelisi, niin yleistä kuin se politiikassa onkin. Se on eräs tekijä, joka nostaa Päivin minun suosikikseni, vaikka jaksan kyllä epäillä, että vaaleissa kuin vaaleissa olisi nippu ihmisiä, joita mieluimmin äänestäisin. Ei se pelkästään puolueesta johdu, sillä esimerkiksi kunnallispolitiikassa voisin hyvinkin antaa ääneni vaikkapa ”kirkkokansalle”, jos joukkoon olisi eksynyt joku järkevästi asioihin suhtautuva kansalainen, jonka uskoisin ajavan kotikuntamme etua.

Jos siis lähtökohdaksi otan koko eduskunnan ja alan sijoittaa oman kannatukseni mukaan poliitikkoja järjestykseen, niin kyllä selkeästi Räsänen nousee puolivälin yläpuolelle ihan näistä mainituista syistä. En häpeä tunnustaa, että myös monessa poliittisessa asiassa olen kristillisten kanssa samaa mieltä, mutta puolueeksi en silti mitään ”seurakuntaa” kelpuuttaisi enkä myöskään valtakunnallisissa vaaleissa tule äänestämään.

Päivi Räsänen on lääkäri, joten varmasti tässä lääkäripulasta kärsivässä maassa hänelle olisi löytynyt hyödyllisempääkin tekemistä kuin poliisiministerinä ja poliitikkona oleminen. Hänenkin koulutukseensa on tuhlattu kymmeniä, jopa satoja tuhansia euroja yhteiskunnan varoja. Ei varmaan ole yhteiskunnan kokonaisedun mukaista, että lääkäreistä tehdään ministereitä, jos ei näiltä löydy mitään erityisosaamista juuri kyseisen ministeriön alalta. Vaikka kyseessä olisi sisätautilääkäri, ei hän ainakaan tällä perusteella olisi pätevä sisäministeriksi.

Totta kai meidän tulee hyväksyä eduskuntaan myös lääkärit, sillä onhan toki tarkoitus, että eduskunta todella edustaisi Suomen kansaa. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikkien ihmisryhmien tulisi olla siellä edustettuna. Onhan meillä suuri joukko rikollisia ja juoppoja. En kuitenkaan pidä tarpeellisena, että osan edustajista on kuuluttava tähän ryhmään. Kyllä hyvämaineisuuden pitäisi olla edelleen yksi vaatimuksista. Joskus tuntuu ihmeelliseltä ajatella, että tästä maasta ei löydy paria sataa kunnon kansalaista.

Myös Päivi Räsästä on tässä nyt tullut kehuttua jo sen verran, että en erityistä ”hyvä Päivi” -palstaa tähän kirjoitukseeni sisällä, vaan lopetan kommentointini seuraavaan lauseeseen: Päivi Räsänen on hyvä ihminen, mutta ei ehkä sittenkään sopiva ministeriksi.

Minun listassani, vasemmalta oikealle, on seuraavana vuorossa RKP, joka myös kuuluu turhakkeiden joukkoon. Myös tämän puolueen puheenjohtaja saa siis seuraavana maistaa ehkä jo hieman tylsynyttä sanan säilääni.

Kotimaani ompi Suomi

En nyt ihan lakkia lattiaan hakkaa, vaikka olenkin syntynyt Suomeen. Minään lottovoittona en tätä kumminkaan osaa pitää, sillä kyllähän tämä jotenkin kylmä, synkkämielisen ja rasistisen kansan hallitsema maan kolkka on. Jos nyt saisin valita syntymäpaikkani, niin ehkä en sitten olisi suomalainen. Tätä valintaa ei minulle aikoinani suotu, joten nyt sitten olen suomalainen ja uskon vakaasti monen muun suomalaisen tavoin Jeesukseen Kristukseen, aivan kuten Raamattu on meille opettanut. Jos olisin syntynyt johonkin muuhun maahan, saattaisin kyllä käyttää jotain toista nimitystä Herrastamme, mutta jos olisin saanut jokseenkin saman koulutuksen kuin minulla on nyt, uskoisin kyllä johonkin korkeampaan voimaan. Aivan varmana pidän, että näin hieno matemaattinen järjestelmä ei ole voinut syntyä sattumalta, vaan sen suunnittelijana on ollut joku täysin ihmisjärjen ulottumattomissa oleva voima. Minä nimitän tuota voimaa Jumalaksi, mutta en heitä kivillä myöskään niitä, jotka käyttävät jotain toista nimitystä.

Suomessa vallitsee suomalainen oikeus, jota tietysti kaikkien tämän maan asukkaiden tulee kunnioittaa, olkoonpa heidän syntymämaansa mikä tahansa. Pääsääntöisesti toki ulkomaalaiset noudattavatkin hyvin Suomen lakia, ottaen huomioon ne olosuhteet, joista monet ovat tänne tulleet. Usein hyvin rasistinen vastaanotto ei toki paranna asiaa varsinkaan silloin, kun kyseessä on ihminen, joka jo entuudestaan on kotimaassaan joutunut vainon kohteeksi.

Suomalaisten perisynti tuntuu olevan asenne ”enhän minä, mutta muut,” vaikka neljä sormea osoittaa itseä kohti, kun yritämme yhdellä sormella osoittaa muita. Ei näihin asioihin välttämättä tarvitse sotkea edes ulkomaalaisia, vaikka ehkä minä, Karjalan pakolaisena ja monia vieraitakin maita nähneenä, osaankin asettautua heidän asemaansa keskivertoa paremmin.

Suomen vankiloista voisi lakkauttaa puolet, jos kaikki ”syyttömästi” tuomitut vapautettaisiin. Kyllä minä pidän Suomen oikeusjärjestelmää sen verran hyvänä, että tuomioissa ollaan pikemminkin liian varovaisia kuin liian harkitsemattomia. Uskallan epäillä, että juuri tästä syystä meillä jää rikollisia tuomitsematta moninkertainen määrä, verrattuna siihen mitä todella syyttömiä on tuomittu. Toki en paljon tuomittuja tunnekaan, mutta ne jotka tunnen, myöntävät reilusti, että tuli tehtyä, mutta lusittu on. Yhtään syyttömästi tuomittua en tunne.

 

Kun kyse on ”vääräuskoisesta” ulkomaalaisesta, on paino tuomion antamiseen todella suuri, ja epäilen, ettei esimerkiksi ihan kaikissa ”raiskauksissa” oikeasti ole kyse raiskauksesta. Se muuttuu sellaiseksi vasta sitten, kun ”uhri” hieman häpeissään kertoo niin tapahtuneen ja media tarttuu asiaan. Vaatii todella rankaa siviilirohkeutta siltä tuomarilta, joka tohtii jättää tuomitsematta, vaikka hieman epäilisikin asian oikeaa laitaa. Oikeastaan kirjoitan nyt todellisesta tapauksesta, jonka oikeaa laitaa en minäkään tiedä, vaikka hieman tuolta tuntuukin.

Jos edellisen tapaiset ”väärät tuomiot” jätetään pois, niin kyllä meidän oikeusjärjestelmämme pelaa kohtuullisen hyvin. Ei oma syyllisyys sillä vähene, että syyttelee toisia, jos mokaus on tullut tehtyä. Ei nyt tietenkään ole oikein sekään, että rötöksillä röyhistellään, mutta turha niistä on syyttömiä syyttää. Niiden kanssa on vain elettävä, jos tuomiot on kärsitty.

Olen siis syntynyt suomalaiseksi Suomeen, ja Kalajoella asun nyt kalajokisena, vaikka syntymäseutuni onkin nykyisten rajojen ulkopuolella. Hyvin minä tänne Kanta-Suomeen olen kotoutunut ja aikanani myös sen verran politiikkaan osallistunut, että jonkinlaisen jalanjäljen olen onnistunut jättämään.

En ole se, joka heittää ensimmäisen kiven, mutta ymmärrän, jos pahalta tuntuu, kun syyttömiä syytellään. Jokainen joutuu kuitenkin elämään oman moraalinsa kanssa.

Oikeesti vihreä

Olen joskus kuullut, että keskustalaiset pitävät itseänsä oikeasti vihreinä. Se on kai sitä samaa vihreyttä, jota minäkin kannatin aikoinani. Tosi erilainen poliitikko on Juha Sipilä, jota en toki häntäkään tunne, vaikka tutun tuttu onkin. Diagnoosini miehestä olen tehnytkin enemmän sillä perusteella mitä olen kuullut kuin sillä perusteella mitä lehdestä olen saanut lukea. Toki olen pari kertaa miehen livenä tavannut ja hänen ”kakkaraansakin” tutustunut ja todennut, että insinööri on, ei sitä voi edes politiikka pilata. Ehkäpä tässä on sitten myös jotain kollegiaalista , sillä melkein samat ovat meillä tiedonportaat olleet. En siis lainkaan ihmetellyt Sipilän prosessikaavioita hänen muodostaessaan nykyistä hallitusta. Totta kai se piti niin tehdä, mitäpä ihmettelemistä siinä oli. Enemmän ihmettelin sitä, että sitä ihmeteltiin.

  Kuva: Timppa / Yle

Jos parissakin aikaisemmassa tapauksessa jouduin oikeasti miettimään, että en sanoisi kovin pahasti kenestäkään, niin nyt joudun jo kovasti jarruttelemaan, että en liikaa kehuisi. Luulette vielä, että olen hypännyt persuista kepuun. Älkää pelätkö, mitään sellaista ei ole tapahtunut. Olen vain riisunut itseni puolueiden kahleista ja tullut siihen tulokseen, että nämä keskiryhmät ovat kuitenkin poliittisesti minua lähinnä, kukin tavallaan. Siis Perussuomalaiset, Keskustapuolue ja Kristillisdemokraatit. Juha Sipilää en siis kehu sen takia, että hän on kollegani, vaan ihan siksi, että hän on älykäs ja rehellinen mies. Ei olekaan mikään ihme, jos tulevissa vaaleissa saatan lukeutua ns. liikkuviin äänestäjiin, vaikka liikeratani rajoittuukin tuohon kolmen koplaan. Yhteistä näille puolueille on sekin, että jokaisen puheenjohtajalla on kristillinen elämänkatsomus, joka minun ajatusmaailmassani takaa jonkinasteisen luotettavuuden. Perussuomalaisissa minua hiertää hieman rasistisen siiven olemassaolo, ja kirtillisistähän olen useaankin kertaan sanonut, että se on aate, joka kuuluu kaikille puolueille. Siis tosiasiassa puolueen olemassaolo on tarpeeton, mutta kun se nyt kuitenkin on, niin myöntää täytyy, että sieltäkin löytyy varsin kannatettavia ajatuksia.

Uskonkin Juha Sipilän hallituksen menestymiseen, vaikka siinä on mukana äärioikeistolainen puolue, jolla minä en suinkaan tarkoita Perussuomalaisia. Täytyy taas käyttää kulunutta lausetta: ”Jos olisin Kempeleen kuningas, en olisi huolinut mukaan puoluetta, joka on vuosikaudet ollut ajamassa alas suomalaista hyvinvointivaltiota.” Ehkäpä sittenkin keskiryhmiä lähellä olevat puolueet demarit ja kristilliset olisivat minun hallituksessani korvanneet Kokoomuksen. En kuitenkaan tiedä, mitä hallitusneuvotteluissa tapahtui, ja kun ei suurin osa lukijoistanikaan tiedä, niin näillä nyt sitten mennään.

Sipilää olen nyt jo pitkin matkaa kehunut, niin että ei kai edes tarvitse koettaa kirjoittaa mitään erillistä kappaletta hänen positiivisten puolien ylistämiseksi. Sanotaan nyt kuitenkin, että miestä lähemmin tuntevat tahot ovat kertoneet, että mies on erinomainen neuvottelija ja tarvittaessa osaa antaa sopivasti periksi luopumatta silti tavoitteistaan. Onkohan Suomella sellaista johtajaa ollut Kekkosen jälkeen? Kepulainen oli Urhokin, joten ei puolue miestä pilaa, jos ei mies puoluetta.