Siirtolaiselämää

Varmaan olen jo moneenkin kertaan kertonut, että olen syntyperäinen Karjalan pakolainen Pitkärannasta. Siitä syystä tämä teksti ilmestyy nyt myös Pitkärannasta ja sen historiasta kertovaan blogiini ”Pitkärannan paroni”. Tämä nyt ei kuitenkaan Pitkärantaa liippaa edes läheltä, mutta kertoopa sitä historiaa, jonka monet siirtolaiset ovat eläneet kuka mistäkin syystä. Kaikkein suurin syy on kai ollut tuo muuttokynnyksen aleneminen, niin ettei sillä juurikaan ole suurta väliä missä elää, kunhan elää. Siinä ne 10 vuoden paikkeilla ovat ne pisimmät yhtämittaiset asuinseudut ja eiköhän opiskelu- ja työsuhteetkin rajoitu 1 – 10 vuoden tietämiin. Ei se muutto aina tyytymättömyyden ilmauskaan ole, vaikka joskus kai se sitäkin on ollut. Kyllä minä epäilen, että en ole ainut siirtolainen, jolla on samantapaisia kokemuksia, jos vain nousisivat kertomaan niistä. Jopa minäkin tunnen muutamia, joten kovasti epäilen, että se kaiken ”pahan” juuri löytyy Karjalasta. Suurin osahan tuolta sotatoimialueelta paenneista on jo saanut multaa peitokseen, joten autenttiset kertomukset alkavat olla vähissä. En aio minäkään ihan yksityiskohtaisesti jokaista asuntoani tai asuinpaikkani kuvata, sillä tuskinpa se edes ihmisiä kiinnostaa. Tässä yhteydessä lienee riittävää, kun kerron, että niitä asuinpaikkakuntia on ollut parikymmentä ja asuntoja ehkä kymmenkunta lisää.

Ensimmäiset elinvuoteni kuljin vanhempieni mukana enkä niistä juuri mitään muista. Kuulopuheina olen kuullut mainittavan ainakin Veitsiluodon ja Suolahden, mutta oletettavasti noihin välittömästi sodan jälkeisiin vuosiin sopii joitain muitakin pysähdyspaikkoja. Pysähdyspaikkoina minä noita paikkoja pidän enkä ihan asunnoksikaan luokittele jokaista repunsäilytyspaikkaa. Elämä vain oli silloin sellaista, ja jälkensähän se jätti myöhempäänkin elämään.

Ensimmäiset muistikuvat elämästäni alkoivat hahmottua Jyväskylän maalaiskunnan Vaajakoskelta, jossa aloitin kouluni ja jossa ehkä muutenkin muokattiin niitä elämän ensimmäisiä aakkosia. Koin ensimmäiset ”hukkumistapaukseni” sekä omakohtaisina ”läheltä piti” tapauksina, että kaverieni todellisina menehtymisinä. Järvien rannalla kun asuttiin ja hyvin monet leikeistä liittyivät veteen ja jäähän. Vaajakoskella sai alkunsa myös moni urheiluharrastus, aina nyrkkeilyä myöten. Nyrkkeilystähän minun spesiaalilajini sitten tulikin, vaikka luultavaa on, että myös monessa palloilulajissa olisin ollut vähintään kohtalainen, josta kiitos pitkän ja sopusuhtaisen kropan. Kaipa sitä ruokaa oli riittänyt evakkotaipaleesta huolimatta.

Jouluaatto 1953 jäi mieleen erityisen surullisena tapauksena, sillä isä menehtyi silloin sydäninfarktiin, jonka juuret olivat epäilemättä sodan seurauksia, vaikkei sitä sellaiseksi luokiteltukaan. Niinpä me lapsetkaan emme jääneet sotaorvoiksi, eikä äidistä tullut sotaleskeä. Jotain korvauksia kai olisi saatu, mutta kun isä kuoli ”liian myöhään”.

Pari vuotta isän kuoleman jälkeen muutimme sitten Jyväskylän kaupunkiin, ja minä aloitin tosi pitkän opintotaipaleeni. Ammattikoulu, sen jälkeen kaupungin palveluksessa armeijaan asti. Sotaväen suoritin Obbnäsissa, johon silloin perustetuista urheilujoukoista osa oli sijoitettu. Olihan se pala historiaa sekin, sillä sain olla ensimmäisten urheilujoukkojen ensimmäisessä saapumiserässä.

Pitkä loikka olikin sitten Kirkkonummelta Ouluun, jossa aloitin Teknillisen koulun heti armeijan jälkeen. Siihen aikaan ”tekuja” ei vielä ollut joka kylässä, joten niihin oli vaikea päästä ja ne olivat usein kaukana kodista. Oulusta tulikin sitten eräs pitkäaikaisemmista asuinpaikoistani, joskin sielläkin olo hieman pätkittyi erilaisten komennusten myötä. Jopa Ruotsissakin oli pari vuotta, niin kuin niin moni muukin 60- luvulla. Kassin paikka Oulussa kuitenkin oli useita vuosia, ja ehkä se on eräs niistä kylistä, joka on jälkensä jättänyt. Sellaisia parin kolmen vuoden työpaikkoja on sitten ollut useitakin, joista minulle merkittävin oli Hämeenlinnalainen Skogster oy, jonka teknillisen osaston päällikkönä sain työskennellä 70- luvulla useita vuosia ja olisin kai vieläkin, ellei firmaa joskus vuosikymmenen lopussa olisi myyty Keskolle. Hämeenlinnasta sitten Rovaniemen kautta taas takaisin Ouluun, jossa itseni työllistämisen ohella suoritin myös insinöörin tutkinnon. Tosin nyt oli tutkinnon fyysinen suorituspaikka sekä Raahessa että Ylivieskassa, perättäisinä vuosina. Molemmille paikkakunnille olin onnistunut hankkimaan kassille säilytyspaikan, vaikka kotipaikkani olikin edelleen Oulu. Virallinen kotipaikka oli Oulu silloinkin, kun työskentelin vuoden verran Virossa, jossa työt loppuivat Venäjän valankumoukseen. Osa historiaa sekin, vaikka melko varmaa on, että minua ei noissa historiankirjoituksissa mainita, mutta niiltä ajoilta on kirja valmistumassa.

90-luvulla ei töitä Suomessa juurikaan tarjottu enempää teknikoille kuin insinöörillekään, joten katsoin järkeväksi jatkaa vielä kerran opintojani. Suoritin kursseja sekä Oulun yliopistossa että Tampereen teknillisessä korkeakoulussa, josta sitten valmistuinkin diplomi-insinööriksi.

Tämän jälkeen ei sitten työhistoriani juurikaan karttunut. Hetken toki pyöritin ihan päätoimisesti jo aiemmin perustamaani Insinööritoimistoa, mutta melko pian tutkinnon suorittamisen jälkeen siirryin opettajaksi, ensin vuodeksi Kokkolaan ja sitten Jalasjärvelle, jossa olin eläkkeelle siirtymiseeni asti. Asuinpaikka toki tälläkin periodilla vaihtui Kokkolasta Jalasjärvelle ja sieltä Ähtäriin.

Ähtäristä muutin tänne Kalajoelle eläkepäiviä viettämään, mutta jotainhan minun on aina pitänyt tehdä. Kun nyt tuntuu siltä, että tuo opiskelu oli loppuun katsottu ja motiivi hävinnyt, niin rakennettiin kirkko. Kuluihan se aika siinäkin, vaikka kaipa taustalla oli myös kiitollisuus siitä, että olen saanut elää ja nähdä maailmaa ehkä keskivertoa enemmän. Sekään ei aina ihan itsestään selvä ole ollut, sillä niitä ”läheltä piti” -tilanteita on ollut useita.

Mahtaisinkohan minäkin kivitellä pakolaisia ja ”mamuja”, ellen itse olisi mitään kokenut. Tuskinpa, sillä pidän itseäni myös kristittynä.

Poliittiset turhakkeet

Jokaisella Suomen kansalaisella on oikeus perustaa poliittinen puolue, jos hän saa sille riittävän kannatuksen. Tosiasiallista kannatusta ei edes tarvita, kunhan tavalla tai toisella nimikirjoitus saadaan. Mikäli suomalaisia yhtään tunnen, niin niitä nimiähän saadaan kyllä vaikka kymmeneen puolueeseen. Yleensä vielä samat ihmiset niitä kirjoittelevat joka lappuun. 

  

Enhän minä tuota kansalaisharrastusta muuten arvostelisi, mutta kun se jotenkin muistuttaa itsensä kanssa tappelua. Sama ihminen on voinut kannattaa kahta täysin toistensa kanssa vastakkaista aatetta. Itse asiassa ei kannatetakkaan mitään mielipidettä, vaan vastustetaan kaikkia mielipiteitä. Ei se niin paljon haittaa, että ei edes tiedetä mitä vastustetaan, sillä väärässähän nämä kuitenkin ovat, koska edustavat julkista valtaa.

Joskus olen käyttänyt näistä poliittisista turhakkeista nimitystä sirpalepuolueet, vaikka ei niitä voi oikein edes puolueiksi nimittää, sillä vain harvoilla on oikeasti joku poliittinen agenda. Pääsääntöisesti kyse on ollut poliittisesta turvapaikan hakemisesta, jonka seurauksena nämä sirpalepuolueet ovat muodostuneet poispotkittujen kaatopaikoiksi, joissa rimpuilevat ihmiset, jotka eivät ymmärrä sopimattomuuttaan politiikkaan.

Turhakkeen nimitystä käytän myös yhden asian liikkeistä, joilla saattaa olla ihan hyviä ajatuksia, mutta poliittinen puolue on ihan väärä foorumi näihin asioihin.

Olen seurannut lähietäisyydeltä tätä suomalaista politiikkaa ja tullut siihen tulokseen, että tämä moni-moni-puoluejärjestelmä ei suinkaan ole politiikkamme vahvuus, vaan se estää järkevän päätöksenteon. Näin tapahtuu, vaikka kaikki nämä turhakkeet eivät olekaan eduskunnassa. Joka tapauksessa meillä on liikaa eduskuntapuolueita, ja kun niistä sitten yritetään koota hallitusta, on melko varmaa, että jokaisen hyväksyttävissä olevaa hallitusohjelmaa ei saada koskaan tehtyä. Joko hallitusohjelmaa ei ollenkaan noudateta, tai sitten asiat vesitetään tekemällä kompromissin kompromisseja.

Kyllä Suomen tapaisessa maassa oikeasti riittäisi kaksi tai kolme puoluetta, jotka jotenkuten pystyisivät kokoamaan toimintakykyisen hallituksen, joka pystyisi myös toimimaan ihan asiallisesti. Auttaisikohan tässä asiassa äänikynnys ja laki, joka vaikeuttaisi puolueen perustamista.

Kyllä minä ymmärrän, että nykyisen hallituksen päätökset ovat aika syvältä jostakin, mutta eivät ne parane sillä, että kansan ääniä heitetään entistä enemmän roskakoppaan, jonne ne joutuvat ilman muuta, kun tavalla tai toisella ihmisiä houkutellaan äänestämään näitä turhakkeita.

Kuten sanoin, kyllä minä turhakkeiksi nimitän myös muutamia yhden asian liikkeitä, jotka ovat onnistuneet jopa tunkemaan itsensä eduskuntaan. Vai uskotteko todella, että RKP, Vihreät ja Kristilliset jotenkin ovat hyödyttäneet tätä yhteiskuntaa? Vasemmistoliitto sentään vaalii vanhoja kommunistisia perinteitä, jotka kärsivät jo kuolinkouristuksistaan. Hyvä näin, sillä minkäpä sille voi, että me ihmiset synnymme kukin omilla eväillämme varustettuna ja elämme myös näiden eväitten turvin.

 Lähde: http://wareborg.blogspot.fi/2011/04/suomi-tarvitsee-kunnolliset-chaotic-ja.html    ;-)

Viherterrori

Suomalaiset kauhistelevat Lähi-idässä tapahtuvia ääri-islamistien julmuuksia ja terroritekoja. Julmia ne ovatkin, eikä meidän länsimaisten ole niitä kovin helppo hyväksyä, siitäkään huolimatta, että esimerkiksi Natsi-Saksassa tapahtui vielä toisen maailmansodan aikoihin juuri samanlaisia tapauksia. Kun mennään ajassa vielä taaksepäin, löytyy meidänkin historiasta samanlaisia veljessodan kauhuja. Edes se, että kristitty Breivik syyllistyi Norjassa kymmenien nuorten teurastukseen ja esimerkiksi Pohjois-Irlannin ”uskonsodissa” tapettiin useita täysin syyttömiä ihmisiä, ei tee näistä teoista oikeutettuja. Se ei edes selitä niitä, mutta antaa ehkä oikean perspektiivin tapahtumille. Jos selitystä on jotenkin haettava, on kai kyse siitä, että Lähi-idässä ei kuolemaan yleensäkään suhtauduta yhtä vakavasti kuin esimerkiksi meillä Suomessa. Suurin osa kansasta ei sielläkään hyväksy näitä tekoja.

Täällä Suomessa meillä on ihan oma terroristijärjestö, jonka toimintaa osa eduskuntaa suojelee siitäkin huolimatta, että se rikkoo jatkuvasti lakia ja häiritsee lainkuuliaisten kansalaisten työtä ja ulottaa joskus toimintansa vieraalle maallekin. Se on vihreä liike, joka sai toimintaansa alun Koijärveltä ja järjestyi myöhemmin poliittiseksi puolueeksi, vaikka jo tuo alku syntyi tukusta tekoja, jotka täyttivät lain määritelmän rikoksen tunnusmerkeistä. Ainut hyvä puoli asiassa on, että vihreiden terroriteot eivät pääsääntöisesti kohdistu ihmisiin, vaikka siinä sivutuotteena saattaa hyvinkin paljon syntyä vaaratilanteita.

Vihreiden toiminnasta vain aniharvoin on muuta kuin haittaa. Niinpä onkin enemmän sääntö kuin poikkeus, että näihin tuskin tehoaa edes rukous ”Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät mitä he tekevät.” Pääsääntöisesti he eivät tiedäkään, sillä kaikissa vihreiden toimissa on takapiruna ollut joku täysin asiaa tuntematon ”tollero”. Vaikka kuinka koettaisin olla joskus nimiä mainitsematta, niin kovasti olen ihmetellyt, että mitä pätevyyttä on esimerkiksi Ville Niinistöllä tai kalajokisella Hanna Halmeenpäällä, kun keskustellaan ydinvoimasta. Anteeksi kovasti, mutta en taida olla ainut, joka tätä on ihmetellyt.

Lähes sankarin viitan harteilleen saanut Sini Saarela olisi varmasti kovaa valuuttaa eduskuntavaaleissa, vaikka luultavaa on, että ei hänellä sielläkään olisi muuta kuin häirikön rooli tarjolla. Kyllä minä kieltämättä hieman pahoillani olen Saarelan kohtelusta Venäjällä hänen osallistuttuaan terroritekoon venäläisellä öljynporausaluksella. Pahoillani olen siitä, että häntä ei tuomittu tekojensa mukaan, vaan Venäjä antoi armon käydä oikeudesta. Mikäpä siinä, mutta siitä tuskin on tytölle opiksi ja ojennukseksi. Jos itse olisin saanut tuomarina istua, niin olisin paukutellut pöytään lain salliman enimmäistuomion nimenomaan terrorismista. Sitähän se nimenomaan oli. Raskauttavana asianhaarana näen sen, että useiden ihmisten henki oli vaarassa, vaikka ihan oikeasti en tiedäkään, mitä porukka aikoi tehdä.

En minäkään toki kaikkea tässä maailmassa hyväksy, mutta en minä sentään kenenkään laillista ammattia ala vaarantamaan siitäkään huolimatta, että en hänen toimiaan hyväksy. Meillä on laki, joka asettaa raamit toiminnalle, ja ainoat hyväksyttävät keinot lienevät puhe ja kirjoitus. Mielenosoituksillakin on tapana karata käsistä, joten ainakin varauksella niihin tulisi suhtautua ja lähteä lippujen kanssa barrikadeille vain todella poikkeuksellisissa oloissa.

Ortodoksinen kirkkoni

Olen todennut, että täällä Länsi-Suomessa tunnetaan hyvin huonosti se kristinuskon muoto, jota ortodoksisuudeksi nimitetään, vaikka se on nimenomaan se alkuperäinen kristinusko, joka tässä maassa on ollut valtauskontona kristinuskon syntymän aikoihin. Suomi oli aikoinaan osa Ruotsin valtakuntaa, ja niinpä Ruotsin kuninkaan käskystä maastamme tuli luterilainen, kunnes uskonnonvapauslaki vasta 1900-luvun alkupuolella vapautti ihmiset harjoittamaan kukin omaa uskoaan. Saksalaisen Martin Lutherin luoma kirkkokunta onnistui juurtumaan pohjoismaihin ja osin Saksaan, mutta ei sitten ole levinnyt juuri Pohjois-Eurooppaa laajemmalle (maailman kristityistä n. 3% on luterilaisia, n. 13% ortodokseja). Suomessa tämä maailman mittakaavassa pieni ”lahko” sai pysyvän jalansijan ja on nyt kansallinen valtauskontomme.

Kristuksen ilosanoma ja hänen monet saarnansa levisivät hyvin nopeasti hänen opetuslastensa saattamana ympäri tuon ajan maailmaa. Mustan meren pohjoisilla rannoilla uusi usko sai nopeasti jalansijaa jo ensimmäisen vuosituhannen puolella. Puhuttiin kristinuskosta, joka eteni aina pohjoisemmaksi ja pohjoisemmaksi. Viikinkien käyttämä Venäjän jokitie toi kristinuskon sen ortodoksisessa muodossa aina Novgorodin kaupunkiin, josta tuli sitten satojen vuosien ajaksi tämän idän kirkon keskus. 

Velikiy Novgorod

Ortodoksisuus miellettiinkin lähinnä ”ryssän” uskonnoksi, vaikka se oli ollut vuosikymmeniä osa katollista kirkkoa, joka oli maailmanlaajuinen. Vasta Suomen itsenäistyttyä vuonna 1917 erosi Suomen ortodoksinen kirkko omaksi kirkokseen Venäjän kirkosta. Suomen ortodoksinen kirkko sai autonomisen aseman Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin yhteydessä 1923.

 Ortodoksikirkot maailmalla

 Katolinen kirkko maailmalla

Suomi on siinä mielessä harvinainen maa, että meillä on ylipäätään valtion kirkko ja että niitä on peräti kaksi, sillä luterilaisen kirkon lisäksi myös ortodoksinen kirkko on valtion kirkko, jolla on, samoin kuin luterilaisilla, verotusoikeus. Kerettiläisen leima kai olen päälläni kantanut jo kauan, joten menköön samaan piikkiin tämä seuraavakin ajatus.

Ihmisillä on oikeus erota kirkosta, mutta samaa oikeutta ei ole yrityksillä, jotka joutuvat maksamaan kirkollisveron luterilaiselle kirkolle, vaikka sen kaikki omistajat olisivat ortodokseja, muslimeja tai kokonaan uskonnottomia. Mielestäni tämä on väärin.

Väärin on mielestäni myös se, että meillä kokonaan rikoslain tavoittamattomiin jäävät ne uskonnot tai uskontojen liepeillä toimivat lahkot, joiden toiminta perustuu pelotteluun ja uhkailuun. ”Uskontojen uhrit” on järjestö, jonka piirissä tunnetaan paljon tapauksia, joissa ihmiset ovat päätyneet jopa itsemurhiin hypnoottisten saarnojen ja saarnamiesten pelottelun seurauksena. Monen rikoksen tunnusmerkit tuo pelottelu täyttäisi, mutta jostakin syystä näitä rikollisia ei koskaan saateta edesvastuuseen.

Ortodoksinen kirkko ei suorita jäsenkeräystä eikä käännytystyötä kristittyjen keskuudessa. Ortodoksiset papit eivät myöskään pelottele helvetin tulilla eivätkä iankaikkisella kidutuksella. Ehkäpä juuri siksi, minäkin syntinen, tunnen itseni jotenkin turvassa olevaksi ortodoksisen kirkon helmoissa.

Jeesuksen kerrotaan saarnassaan sanoneen:”Isäni kodissa on monta huonetta.” Ehkäpä ortodoksinen kirkko on juuri tämän seikan tajunnut. Jos et tule meidän kanssa samaa tietä, voit valita toisen reitin. Kyllä minä uskon tapaavani taivaassa myös muslimiystäviäni samoin kuin luterilaisia ja ehkä joitakin helluntailaisiakin. He ovat valinneet toisen tien, mutta eläneet oman elämänsä täällä maan päällä niin kuin oikeaksi ovat nähneet.