Oma lehmä ojassa

Ihmiset eivät ole yleensä kovin tyhmiä. Tyhmimpiä ovat juuri ne ihmiset, jotka kuvittelevat toisten ihmisten olevan tyhmiä, mutta eivät millään ymmärrä, miksi heidän ”hyviä” saavutuksiaan ei arvosteta eikä osoiteta niille ”kuuluvaa” kunnioitusta.

Kyllä asia pääsääntöisesti on niin, että sitä arvostusta ja kunnioitusta annetaankin, mutta vain todellisten ansioiden mukaan. Meillä kaikilla on taipumusta ehdollistaa asioita. Emme esimerkiksi kehu ihmisiä, jotka itse huolehtivat itsensä kehumisesta. Tosiasiassa se tympii meitä, joten koetamme unohtaa koko ihmisen, ja tässä tahtovat unohtua myös ne asiat, jotka toisissa olosuhteissa olisivat kiitoksen arvoisia.  Politiikassa näitä politiikan aallonharjalla ratsastajia on aika paljon, ja jotkut heistä pääsevät jopa jonkinlaiseen asemaan. He pääsevät jonkinlaiseen asemaan siksi, että pitävät sopivasti mekkalaa itsestään ja onnistuvat omimaan toistenkin ansiot itselleen.  Kaikkihan me tunnemme poliitikoita, jotka julistavat joitakin tekoja oman puolueensa saavutuksiksi ja jos mahdollista, antavat ymmärtää, että juuri nimenomaan he henkilökohtaisesti ovat olleet avainasemassa tässä asiassa. Totuuden kanssa näillä asioilla on hyvin vähän tekemistä.

On toinenkin tapa päästä poliittisesti pinnalle. Tällekään menetelmälle en ole onnistunut löytämään oikein sopivaa kansanomaista nimitystä. Se on kaiken moittiminen ja toisten haukkuminen. Vastustetaan vastustamisen itsensä vuoksi, vaikka tosiasiassa asia ei kiinnosta meitä vähääkään. Yksinkertaisesti on ajateltu asian kiinnostavan suurehkoa joukkoa kansalaisia, joten kannattaa olla asiassa mukana ja esitellä niitä mielipiteitä, joita uskoo suuren yleisön suosivan. Rehellisesti voin sanoa, että esimerkiksi Kalajoen kouluverkkoasia kiinnostaa minua juuri sen verran, että jos äkkiä kysytään, olenko puolesta vai vastaan, joutuisin sanomaan, että en tiedä, kun ei minulla ole kouluikäisiä lapsiakaan.  Mahdollisessa äänestyksessä äänestäisin varmasti koulujen säilyttämisen puolesta, sillä en usko näihin säästöunelmiin, jotka harvoin perustuvat todellisiin asiantuntijoiden laskelmiin. Kuten usein olen tuonut esille, olen periaatteessa myös sitä mieltä, että koulu on kylän sydän ja sen lakkauttamisesta alkaa kylän kuolema. Jos minulla olisi kouluikäisiä lapsia, olisin asiassa mukana liput liehuen.

Silloin kyllä touhuaisin ja osoittaisin mieltä asian puolesta.

Oma lehmä ojassa voi olla siis kahdella tavalla. Joko asiasta sinänsä on sinulle hyötyä, kuten esimerkiksi omien lasten koulunkäynti. Tai sitten yksinkertaisesti asian vastustamisella tai kannattamisella saadaan poliittista lisäansiota. Sitten voidaan sanoa, että sain sen asian ajettua läpi, olkoonkin, että minun mielipiteeni saattoi vaikuttaa asiaan juuri päinvastoin, eikä sillä parhaassakaan tapauksessa ollut mitään merkitystä.

Sellaista se elämä on. Onneksi minun poliittinen toimintani tätä nykyä ei kohdistu minkäänasteisiin pyrkyihin minkäänlaisiin elimiin, joten saan olla asioista tasan mitä mieltä tykkään. Minkään rotuinen lehmä ei makaa siis missään ojassa, mutta mielipiteitähän minulla kyllä on. 

Ajatusvarkaat

Olen facebookissa mukana, joka ei muuten ole mikään sosiaalinen media, vaikka usein kuuleekin niin väitettävän.  Ensinnäkään kyse ei ole millään tavoin sosiaalisesta kiistakentästä ja mediasta vielä vähemmän. Onpahan vaan eräänlainen ”yleisönosasto”, jossa mitä erilaisimmat ihmiset saavat julkaista omia mielipiteitään. Toiset ihan omalla nimellään ja toiset taas jonkun nimimerkin suojassa.  Siis aivan kuin muussakin yleisönosastoissa.

Miksi tuosta osallisuudestani edes mainitsin. No ihan siksi, että kun näinkin ikävästä aiheesta kirjoitan, niin aloitan sen tunnustuksella. Joissakin facebook-päivityksissä olen nimittäin käyttänyt toisten ajatuksia ja mietelauseita. En yleensä ominani, mutta onhan se ote joskus päässyt lipsumaan, enkä aina edes tiedä, onko kyseessä joltakin kuulemani ”viisaus” vai olenko sen ihan oikeasti itse keksinyt. Tahtoo tällaisella horiskolla jo tuo muisti joskus pettää.

Sen verran muistia kuitenkin olen onnistunut säilyttämään, että sen muistan, mitä itse olen kirjoittanut.  Syvää ylpeyttä tuntien olenkin rintaani röyhistellyt, kun joku merkittävänä itseään pitävä paikallispoliitikko on sanatarkasti minua siteeraten kirjoittanut kokonaisia pätkiä tekstistäni. Paitsi että ei lainannut, vaan esitti ihan ominaan. No enhän minä tällaisista asioista närkästy, vaikka toki olen huomannut, ettei kyseisen herran kirjoitustaito ihan niitä  parhaita ole. Voinhan minä edes jotenkin auttaa hänen paikallaan polkenutta poliittista uraansa. Kaikki eivät ehkä ole yhtä suvaitsevia kuin minä, sillä olen ollut huomaavinani, että en ole tässä tilanteessa ihan yksin.

Tokihan kirjoitustaito ei ole politiikassa menestymisen edellytys, mutta kyllä sen puute hieman haittaa. Tuskin tämä kaikkien alojen ammattilainen enää kovin kauan politiikassa jaksaa mukana ollakaan, sillä onhan hän jo 116 vuotias, mikäli hänen tekemisiinsä on uskominen.

Sellaistahan se elämä on. Tietysti voisin sanoa, että kyseessä on täysin mielikuvitukseni luoma henkilö, mutta jos sattuu, että joku hahmon jotenkin tunnistaa, niin minkäpä minä sille voin.  Voin vain todeta, että ehkä sellaisia sitenkin on.

Tähän loppuun vain totean, että ajatuksiani saa vapaasti lainata. En minä siitä pahastu.  Toki hyvän tavan mukaista on lähde mainita, mutta jos ette tunne lakia ettkä hyviä tapoja, niin olkoon sitten niin.

Rikollinen mielemme

Tilastokeskushan se on vissiin se kaiken pahan alku ja juuri, sillä se julkaisee silloin tällöin tilastoja, jotka eivät oikein imartele meitä suomalaisia. Liekö meillä tavallista rikollisempi mieli, sillä tilastot kertovat nytkin melko karua kieltä. Suomessa syntyneet ulkomaalaiset joutuvat muita harvemmin epäiltyjen listalle. Ero Suomessa syntyneisiin suomalaisiin ei tosin ole kovin suuri, mutta se on selvästi suuntaa antava. Tiedetään, että myös viranomaisissa on aika paljon rasistista ainesta mukana, joten oletettavaa on, että todellinen ero rikosten suorittamisessa on suurempi. Suomessa syntyneiden ulkomaalaisten puolesta puhuu myös se, että viime vuosi, jolta tilasto on, oli tässä suhteessa keskimääräistä pahempi. Tästä voidaan vetää vain se johtopäätös, että pysyvästi Suomeen muuttavat ulkomaalaiset eivät ole mitenkään keskiverto suomalaista pahempia.

On toki havaittava selkeä ero suomalaistaustaisten ja ulkomaalaistaustaisten välillä. Suomaistaustaisia on epäilty rikoksista 1.8% jokaista 1000 ihmistä kohden, kun vastaava luku ulkomaalaistaustaisista on 3,4%. Nämä ovat niitä lukuja, joita maahanmuuttovastaiset usein käyttävät argumentteinaan maahanmuuttoa vastustaessaan. Kyse onkin ehkä tietämättömyydestä tai tahallisesta ymmärryksen puutteesta. On nimittäin niin, että tuohon lukuun sisällytetään kaikki nekin rikokset, joita suorittavat nimenomaan rikollisissa tarkoituksissa maahan tulleet ulkomaalaiset, joiden tuloa rajojen yli tuskin kukaan hyväksyy. Silloin onkin kyse lähinnä Virosta ja Venäjältä tulleista tilapäisistä olijoista, jotka eivät ole todellisia maahanmuuttajia. Pahan tilastovääristymän he kuitenkin saavat aikaan, ja siitä kärsivät rehelliset ulkomaalaiset.

Huomattavasti pahempia lukuja saadaan, kun aletaan katselella tilastoja suomalaistaustaisista ulkomailla. Ulkomailla syntyneistä suomalaistaustaisista syyllistyy rikoksiin, tai joutuu siitä epäillyksi noin 40 henkeä tuhatta asukasta kohden. Tämä on yli kaksinkertainen määrä verrattuna Suomessa asuviin ”mamuihin”.

Oikeasti meidän pitäisi miettiä, mitä me vastustamme.

Vaikka totta onkin, että leikin mielelläni tämäntapaisilla tilastoilla samalla kun luen tietokirjallisuutta, mukana on myös hieman kokemusta. Olen nimittäin asunut joskus ulkomailla minäkin, ja täytyy sanoa, että häpesin joskus maanmiesteni puolesta. Asuin kaupungissa, jossa oli ehkä 500 suomalaista, 300 kreikkalaista ja saman verran ”juksuja” sekä muutama muualta tullut. Suomalaiset komeilivat yleensä komeasti rikostilastojen kärkipaikoilla, vaikka kantaruotsalaisiakin kaupungissa oli parikymmentä tuhatta. Suomalaiset kerskailivat sillä, että eivät jääneet edes kiinni kaikista rikoksistaan. Monet eivät ”kärynneet” siksi, että onnistuivat pakenemaan Suomeen ennen varsinaisen rikostutkinnan aloittamista. Aivan harvinaista ei myöskään ollut, että pienemmistä rikoksista ruotsalaiset eivät tehneet edes ilmoitusta ja kaupatkin nielivät osamaksutappionsa. Tästä kiitos rehellisille suomalaisille, joita kuitenkin oli suurin osa.

Mitä nyt oikeasti haluan sanoa? Olisiko niin, että maastamuuttajia pitäisi valvoa vähintään yhtä tarkasti kuin maahanmuuttajia? Tämä vain ihan siksi, että ei syntyisi sellaista väärää käsitystä, että ”mamut” tuovat rikollisuuden tullessaan. Pääsääntöisesti eivät tuo… kyllä he ovat vähintään yhtä rehellisiä kuin me suomalaisetkin.

Rasismin olemus

Paljon on maailma muuttunut vuosien virratessa. Muistan hyvin, kuinka lapsena leikin Helsingissä ja ihmettelin talonmiestä, joka oli aivan musta. Ei ketään loukannut, että miestä sanottiin neekeriksi. Neekerihän se oli, ja mies itsekin sen ymmärsi, eikä pahastunut tuosta suomenkielisestä termistä lainkaan. Miksipä olisi pahastunut, sillä eivät valkoihoisetkaan pahastuneet siitä, että heitä sanottiin valkoihoisiksi.  Valitettavasti suomen kielessä ei ole neekeriä vastaavaa nasevaa termiä tälle valkoiselle ihmisryhmälle. 

Lienevätkö sitten tästä kateellisena valkoiset aikoinaan keksineet, että mustaihoisia piti sanoa mustiksi eikä suinkaan neekereiksi. Neekerit eivät siis itse keksineet tätä suomalaisten väittämää, että lakritsi on jotenkin rasistista. Lakritsapatukassa oli nimittäin neekerin kuva, joka piti poistaa rasismiepäilyn takia. Samanaikaisesti he joivat kahvia, vaikka paketissa komeili valkoisen Paula-tytön kuva.   

Elovena-kaurahiutaleista oli keittetty aamupuuro. Nämä lakritsan kieltäjät ja rasismin vastustajina itseään pitävät kansalaisemme olivatkin siis itse asiassa rasisteja kieltäessään tasa-arvoisen kohtelun mustilta ja valkoisilta!

Kyllä minä rasismia ymmärrän, mutta en sitä hyväksy. Yleisimmät rasismin aiheuttajat ovat ihonvärin lisäksi uskonto ja kulttuurierot. Ihonvärille ja ulkonäölleen ei kukaan voi mitään, joten se meidän tulisi vain hyväksyä samoin kun hyväksymme suomalaissyntyiset ihmiset ulkonäköön katsomatta. Kulttuurierot ovat jo vaikeampi tapaus, ja niiden olemassaolon hyväksymiseen voisivat kyllä myös ulkomaalaislähtöiset suomalaiset osallistua. En minäkään katso suopeasti sitä, että esimerkiksi Suomen ortododoksista kirkkoa halutaan muuttaa Venäjän kirkoksi. En minä silti ”ryssittele” näitä ihmisiä, vaikka sana ”ryssä” ei myöskään ole alun perin mitenkään rasistinen tai edes loukkaava. Maassa, jossa on laki uskonnon vapaudesta, ei pidä syrjiä ketään pelkän uskonnon takia.

Elämä on antanut minulle tilaisuuden tutustua moniin kansallisuuksiin ja kulttuureihin. Mitään ratkaisevaa eroa en näiden ihmisten välillä ole havainnut. Selvää on, että myös ”mamujen” joukossa on epäsosiaalista ja jopa rikollista ainesta, mutta ne eivät ole mitenkään yliedustettuina näissäkään ryhmissä. Jos yksi ulkomaalaistaustainen kansalaisemme käyttää hyväksi vaikkapa sosiaalijärjestelmäämme, se ei oikeuta meitä yleistyksiin.  Täällä Kalajoella on todella monia kansallisuuksia, ja tunnen heistä useimmat. Pääsääntöisesti kansallisuuteen katsomatta he ovat ahkeria kunnon ihmisiä. Monet jopa erittäin korkeasti koulutettuja. He voisivatkin tuoda Kalajoelle paljon lisäarvoa, jos me kaikki osallistuisimme heidän kotouttamiseensa.

Kotouttaminen ei tosiaan ole pelkästään vaimoni ja minun tehtävä, vaikka teemmekin asian eteen parhaamme.

Toki on sellaisiakin ihmisiä, joihin ei kotouttaminenkaan enää pure. He ovat yleensä avioliiton kautta Suomeen tulleita ihmisiä, jotka tulivat maahan jo paljon ennen nykyistä kotouttamislakia ja joiden puolisot eivät oma-aloitteisesti välittäneet näiden ihmisten sulautumisesta tähän kansaan. Suomalaisen kulttuurin tuntemus jäi vähäiseksi ja kielitaito varsin heikoksi. Näille ihmisille ei enää paljon voida tehdä, mutta tässäkin tapauksessa täytyy muistaa, että he itse eivät useinkaan ole nykytilaansa syyllisiä. Heillä on tasan samanarvoinen ihmisarvo kun meillä muillakin ihmisillä.

Vanhat kääkkänät

Onhan se hieman rumaa nimitellä ihmisiä kääkkänöiksi, mutta kyllä minua joskus suututtaa yhdistykset, joissa joku vanha herra tai rouva pitää itseään niin korvaamattomana, että yhtään nuorta ei liity seuran jäseneksi. Aina se ei ole niin, että vanhuus ja viisaus kulkisivat käsi kädessä, vaikka me typerykset joskus niin ajattelemmekin.  Jo 60-luvulla nauroin, kun nuorisoseuran juhlissa horisi sekavia joku haudanpartaalta tempaistu ukkeli, joka kuulemma oli ”esimies”. Kyseessä piti kuitenkin olla nuorisoseura, mutta ei montakaan nuorta ollut mukana. Ei ihme, että nuorisoseura-aate potkii viimeisiään.

Samanlaisia tunteita koin, kun eräänä kesänä olin mukana Kalajoen kotiseutuyhdistyksen kesäjuhlilla. En voinut välttyä ajatukselta, että Kalajoella ei asu muita kun vanhuksia, sillä noin silmämääräisesti arvioiden olin sieltä nuorimmasta päästä osanottajia, ja minäkin lähentelen seitsemääkymppiä. Ainoat tuttavani olivatkin ihmisiä, joita olin tavannut eläkeläisten tapaamisissa.

Kolmas mummoyhdistys oli Ylivieskan Karjala-seura, jossa sentään sain kunnian olla vanhimmasta päästä, joskaan en vanhin sielläkään. No, Karjala-seurassa minun tavoitteeni ei toki ollutkaan olla nuorin eikä vanhin. Halusin ainoastaan olla mukana vaalimassa karjalista kulttuuria, joka vähitellen kuolee Karjala-seurojen mukana, jos ei nuoria saada mukaan. Karjala-seuroissa vinoumaa syventää myös se, että seurat keskittyvät enemmän siirtolaisiin kuin karjalaisiin perinteisiin.

Edellä olen luetellut kolme esimerkkiä näistä kääkkänäyhdistyksistä. En suinkaan suhtaudu niihin ylimielisesti tai edes ylimalkaisesti. Olen vilpittömästi huolissani niiden tulevaisuudesta, sillä niin Karjala-seurat kuin kotiseutuyhdistyksetkin voisivat vaalia arvokkaita perinteitämme. Sen ensimmäinen edellytys on kuitenkin seuran pystyssä pysyminen.

Mitä sitten voisimme tehdä ?  Ainakin voisimme järjestää tilaisuuksia joihin ottaisimme mukaan jälkipolvia sen sijaan että pidämme niitä ilman muuta suljettuina ”vanhusten” tappamisina. Päättäisimme vaikkapa kerran, että jokainen tuo seuraavaan kokoontumiseen mukanaan yhden alle 25-vuotiaan jäsenen. Puheenjohtajan pesti voisi olla määräaikainen, ja seuraavalle puheenjohtajalle asetettu vaatimus olisi, että hänen on oltava edeltäjäänsä nuorempi.  Opettaisihan tuo systeemi niitäkin luopumaan paikastaan, jotka ovat kuvitellet pysyvänsä vallan ytimessä niin kauan kuin jakkaralla pystyvät istumaan.

On se ihan mahdollista, että tämä blogi herättää enemmän pahastusta kuin ihastusta, mutta ehkä se edes jonkun saa herätettyä ajattelemaan asioita.  Kyllä minä karjalaisten kesäjuhlissa Lappeenrannassa aion pitää tätä aihetta käsittelevän puheen, jos minut pönttöön päästetään.