Poliittiset mätäpaiseet

Perussuomalaiset kirjoittelee toisilleen, kirjoitti Kalajoen paikallislehti, ja minä meinasin nousta kuin pullataikina.  Mutta tottahan se oli. Viimeaikaiset viestit olivat todellakin suunnattu niille puoluetovereille, joiden oletin eksyneen suunnasta ja niitähän piisaa.  Piisaa niitä toki muissakin puolueissa kuin Perussuomalaisissa, joten ei kai sen tyyppinen valistuskaan ihan hukkaan ole heitetty.  Leikkisyyttä koetin tavoitella, kun kirjoitin edellisessä blogissani siitä Merkki Mahon pahasta erehdyksestä, kun oli kutsunut ”väärän” varavaltuutetun valtuuston kokoukseen. 

 

Varavaltuutettujen kutsuminen oikeassa järjestyksessä on laillisuuskysymys, eikä siinä ole mitään sijaa leikinlaskulle.  Silloin kun tällaisia temppuja tehdään tahallaan, kyseessä on rikos. Tämän tapaisiin rikoksiin syyllistyneet poliitikot ovat niitä politiikan mätäpaiseita, joita siis valitettavasti on myös Perussuomalaisessa puolueessa.  Niistä pitäisi päästä eroon, mutta minkäpä ihminen luonnolleen mahtaa.  Parannusta on turha odottaa, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jää rikollisen tai rikollisten erottaminen puolueesta.  Varmasti vaikeampi päätös, mutta myönnän ehdottaneeni sitä puoluejohdolle ja tiedän myös että puoluejohto on sitä harkinnut.

Erottamispäätökset yleensäkin tuntuvat olevan erityisen vaikeita, enkä nyt enää puhu perussuomalaisista.  Kauko Juhantalo aikoinaan erotettiin jopa eduskunnasta, mutta ei puolueesta.  Ilkka Kanerva sai lähteä ministerin pallilta, mutta sai jäädä eduskuntaan. Antti Kaikkosen kohdalla oli näyttö selvästä rikoksesta aukoton, mutta miehen mentävää reikää ei eduskunnan suojaverkoista löytynyt. Sama tulee ilmeisesti olemaan tilanne myös Kanervan kohdalla. Konna mikä konna, mutta kansaa saa edustaa.  Heidi Hautala on juuri nyt tapetilla ja toki hänenkin pitäisi ministerin pallilta poistua, mutta olkoon nyt eduskunnassa. Toki siellä on isompiakin konnia, vaikka oikeasti ei saisi olla.

Olen niin monesti kertonut tämän poliittisen taipaleeni Kansallisista nuorista Kehittyvän Suomen Opiskelijajärjestön kautta SMP:n riveihin ja sieltä edelleen Perussuomalaisiin, että itseänikin kyllästyttää.  Tähän yhteyteen se kuitenkin sopii kuin nyrkki silmään, sillä pidin Veikko Vennamoa todella suoraselkäisenä miehenä. En ehkä itse pysty samaan, mutta kuitenkin minua miellytti Veikon ”rötösherrajahti”.  Olin silloin vielä nuori ja idealistinen, joten tajusin hyvin, kuinka suuresta asiasta oikeastaan oli kysymys.  Perussuomalaiset on selkeä jatkumo Vennamon SMP:lle, eikä suinkaan ole puolueen vika, jos nopeasti kasvaneeseen joukkoomme on hakeutunut kaikenlaista ainesta, jotka asettavat oman edun kansallisen edun edelle.  Puolueen vika tietysti on se, jos me sallimme tämän.  Jos emme siivoa omaa pesäämme, ei ole luultavaa, että sen meidän puolesta tekee kukaan muu. Paitsi tietysti poliisi, mutta silloin se on jo tosi huonoa mainosta pohjimmiltaan hyvälle puolueelle.

Periaatteessa tämä koskee kaikkia puolueita. Jos puolue jättää viranomaisten tehtäväksi puolueen siivoamisen, niin ei ihan paljon tarvitse ihmetellä, jos kannatus laskee. Minun puolueeni on Perussuomalainen puolue ja olen siitä ylpeä. Olen siitä ylpeä siksi, että puolueen periaatteet ja ohjelma on tosi suomalaista ja oikeudenmukaista. 

Voi itku…. tuliko taas paatosta mukaan. No ehkä vähän, mutta olihan asiakin tärkeä J 

Rumaa peliä

Olen minä joskus sanonut, että en koskaan enkä missään tule ketään mollamaan, en ainakaan nimiä mainiten.  Jopa minäkin joudun tästä poislukemaan valtakunnan politiikassa häärivät ”isot pojat”.  Joskus se vaan menee niin, että joku törkeys ylittää jopa valtakunnallisen uutiskynnyksen, ja siinä on pakko tuoda esiin myös näiden paikallisten tolleroiden nimet. No en vielä ole sitä tehnyt, enkä tee nytkään, vaikka joskus tuntuu, että se ei ole edes hätävarjelun liioittelua, kun puolustan itseäni tai muita lievää törkeämmiltä valheilta ja solvauksilta.  Niinpä sanon nytkin vain, että Kaalajoen perussuolaisten puheenjohtajan toimii Merkki Maho -niminen henkilö (nimi muutettu), jonka rikosrekisteri on niin pitkä, ettei se tällaiseen pienimuotoiseen blogiin edes sovi.

No mitä kauheaa nyt on sitten tapahtunut?  Ei kai ihan nyt eikä oikein ennättänyt tapahtuakaan, sillä vaikka tämä Merkki Maho luulee itseään tavallista ovelammaksi rikolliseksi, niin hän ei ole ottanut huomioon, että hän on Kaalajoen kaupungille aiheuttanut jo niin suuria vahinkoja, että kaikki kaupungin valtuutetut tarkkailevat hänen toimiaan, ja ilmitulon vaara on todella suuri.  Ikävää tässä nimenomaisessa tapauksessa on, että Merkki-herra on koonnut ympärilleen joukon politiikkaa ymmärtämättömiä ihmisiä, jotka saattavat joutua rikokseen sotketuiksi tajuamatta sitä edes itse.  Niinpä minä vapautan heidät omasta tuomiostani ihan vain syyntakeettomuuden perusteella. 

Pienenä esimerkkinä erään Kani Juurikkalan yritys täyttää Merkin paikka Kaalajoen valtuustossa, kun Merkki-herra itse oli sairaana. Aivan oikeinhan se tietysti on, että varavaltuutettu kutsutaan paikalle, kun valtuutettu on pois. Kansa on kuitenkin tehnyt valintansa myös varavaltuutettujen suhteen, ja heilläkin on tietty keskinäinen järjestys. Ensimmäinen varavaltuutettu tässä perussuolaisten puolueessa oli Keijo Karjaalainen, joka sai kautta rantain tiedon siitä, että nyt valtuusto tarvitsi häntä ja meni kokoukseen. Ilmeisesti tässä vaiheessa Kani-herrakin ymmärsi olevansa väärässä paikassa ja poistui vähin äänin. Hyvä näin, sillä näin hän säästyi osallisuudesta syrjintärikokseen.  Toivottavasti nämä muutkin Merkki Mahon toimintaan osallistuneet tajuavat, että jolleivät he vielä ole joutuneet sekoitetuksi juttuihin, niin vaara on ilmeinen.

Olen antanut kertoa itselleni, että puolenkymmentä yhdistyslakia vastaan tehtyä rikosta odottaa rikosilmoitusta. 

Niin, tämmöistä tämä on.  Joskus provosoidun kun provosoidaan, eikä sille mitään voi, että melkein kiehun, kun joku läpikiero kertoo olevansa niin rehellinen, niin rehellinen, että melkein sädekehä häikäisee.  Onneksi olin viime viikolla ikoninmaalauskurssilla, jossa opin, että ainoastaan ”pyhät” saavat sädekehän.  Merkki Maho ei kuulu tähän joukkoon, vaikka joskus on itsensä Jeesukseen rinnastanutkin, kaiken maailman juudastarinoineen.

Yhteiset asiat

Kun niin usein olen kirjoittanut siitä politiikan paradoksista, jossa oma etu asetetaan yhteisen edun edelle, niin voitte ehkä odottaa, että taas palaan siihen aiheeseen. En tietenkään aina jaksa jauhaa vanhoja asioita.

Edellisessä blogikirjoituksessa kirjoittelin poliittisesta ironiasta, vitseistä ja huumorintajusta. Oikeastaan tästä sain kimmokkeen tähänkin juttuun.  Luulin nimittäin vitsiksi sitä, että pääministeri ihan oma-alotteisesti oli pistänyt yhteisiä varoja johonkin yhteiskunnan tulevaisuutta koskevaan ennustukseen. Hinta oli jotain lähellä miljoonaa, sillä vitsiksikin se oli pikkusen liian raaka tänä leikkauksien ja säästöjen aikana.  Olihan se tietysti kaveria kohtaan kiva teko, mutta ei missään nimessä hyväksyttävä.

Voi voi.. kun minä en ole koskaan suostunut maksamaan edes kymppiä ennustajille, niin Jyrki työnsi lähes miljoonan.  Voihan se tietysti johtua siitä, että yksikään ennustaja ei ole minun kaverini. 

Totta sitä jotenkin tämän Kotosen… vai oliko se Himanen… pitää meitä ja Jyrkiä kiittää. En usko edes Jyrkin tyytyvän pelkkiin taputuksiin, sillä ei kai tämä Himanen kuitenkaan ole mikään Merkel. No tiedä häntä.  Me kansalaiset saamme sitten kiitokseksi ennusteen siitä, mitä tapahtuu, jos jotain tapahtuu. Ennuste ulottuu niin kauaksi tulevaisuuteen, että me kaikki olemme silloin jo kuolleet, joten ei ole mitään merkitystä sillä, miten hyvin tämä ennuste osuu kohdalleen.  Joskushan ne osuvat, joskus eivät.

Kun nimitin tätä hölynpölyksi. sanoi eräs arvostamani henkilö: ”Ei se hölynpölyä ole, mutta täysin tarpeeton kylläkin, sillä se mikä tapahtuu, tapahtuu joka tapauksessa.”.  Olkoon sitten niin, mutta jos rahaa heitetään pelkän ”hyväveli”-systeemin kitaan tällaisena kireänä aikakautena, on se holtitonta toimintaa. On melko turha puhua silloin vastuullisuudesta ja säästöistä.

Mitä tällä 700 000 € olisi muuta saatu?  No olisi sillä saatu ainakin 20 hoitajaa vanhuksille. Vain yhden esimerkin mainitakseni.  Himasen tulevaisuutta koskeva ennuste piti vissiin sisällään myös lauseen, että Jyrki ei koskaan tule vanhukseksi.  Ei kannata tuhlata paukkuja vanhusten hoitoon, jos kerran rahat voidaan käyttää mukavasti kaverin kanssa.

Tähän loppuun sitten tilastollinen totuus: Tulevaisuuden ennustaminen ei koskaan ole osunut kohdalleen, täysin riippumatta siitä hinnasta, mitä ennustuksesta on maksettu. 

Kannattaako meidän pitää ministerinä tällaista huuhaaukkoa. Ja vielä pääministerinä.

Suomalaiset, Suomi ja perussuomalaiset

Kun Tyrnävän Sanomat järjesti kilpailun sanan ”politiikka” suomalaistamiseksi, oli ehdotusten joukossa muun muassa sanat pälpätys ja paasaaminen. Vitsejä varmaan nekin, mutta mitä tästä kuitenkin voidaan päätellä.? No minä ainakin vedin sen johtopäätöksen, että monet suomalaiset pitävät politiikkaa pelkkänä puhumisena.  Seurauksena tästä on ollut se, että poliittisesta kielenkäytöstä on tullut meillä melko tosikkomaista ja jopa yleensä kohtuullisella huumorintajulla varustetut toimittajatkin ovat menneet tähän leikkiin mukaan. Toki vanhat puolueet ovat ajat sitten oivaltaneet, että politiikka on hyvin tosikkomaista touhua, jossa vitseille ei ole sijaa. Niinpä monet, älymystöön kuuluvien perussuomalaisten lausunnot on otettu todesta, vaikka ne ilmiselvästi on tarkoitettu ironiaksi. 

Kun Jussi Halla-aho kirjoitti, että kreikkalaiset uskovat asioita vasta sitten, kun tankit ovat kaduilla, rynnättiin Parolassa vartioimaan panssarivaunuja erityisen tarkasti, ettei vain Jussi lähtisi niillä Kreikkaa rauhoittelemaan. Helena Erosen hihamekkivitsi ei juurikaan saanut sen enempää ymmärrystä, vaikka minunkin älykkyysosamäärälläni varustettu ihminen oivalsi, että kyseessä oli poliisiviranomaisiin kohdistettu ironia. Nämä kun olivat sanoneet, että ei ulkomaalaisia voi aina erottaa suomalaisista.

Jos todella kävisi niin, että meidän poliitikkomme alkaisivat puheiden sijasta tehdä jotain hyödyllistä, niin ehkäpä huumorintajukin saisi sille kuuluvan paikan. Kyllä politiikan ja poliitikkojen pitäisi sitä sietää.  Niin kauan kuin politiikka mielletään pelkäksi hölpötykseksi, on poliitikkojen turha odottaa erityisen suurta arvostusta.

Kauan sitten - silloin kun vilkkaimmilla puolueenvaihtajilla oli vasta toinen tai kolmas puolue menossa - olin minä ylpeä siitä, että olin perussuomalainen. Jo SMP:n aikoihin olin pitänyt Veikko Vennamon rohkeista sutkauksista, mutta nyt näyttävät asiat olevan toisin.  Kalajoelle muuttoni jälkeen olen joskus jopa arastellut kertoa puoluekantaani.  Tämä vain siksi, että täällä on jotenkin muodostunut hyvin erikoinen käsitys perussuomalaisuudesta. Johtuiko sitten siitä, että ainut perussuomalaisten edustaja täällä ei oikeasti edustanutkaan perussuomalaisuutta, vaan pelkästään itseään.  Saattoi olla, että ei herran huumorikaan aina purrut kanssaihmisiin. 

Kyllä minä ihan vakuuttunut olen, että eivät esimerkiksi Erkki Ahon puheet ja teot ole mitenkään ristiriitaisia. Ne ovat vain ihan erillisiä asioita. Kun Erkki sanoo olevansa rehellinen ja oikeudenmukainen, niin kyllä kai useimmat sen vitsiksi ymmärtävät. Se on juuri sitä ironiaa, ei Erkki varmaan sitä oikeasti tarkoita.

Kalajoen perussuomalaisten historiaa

Ehkäpä en tiedä koko totuutta Kalajoen Perussuomalaiset ry:n syntymisestä, mutta paljon siitä tiedänkin, sillä luulen olevani ensimmäinen kalajokinen, jolle siitä kerrottiin.  Tämä on kuitenkin totuus vain siltä osin kuin se koskettaa minua ja loppu on sitten minun näkemykseni. Suoranaista arvailua koetan kuitenkin välttää.

Se oli joskus alkusyksystä 2011, kun sain puhelun Perussuomalaisten piiritoimistosta.  Puhelimessa oli kansanedustaja Pirkko Mattila, joka tiesi ja tunsi minut aikaisemmilta ajoilta.  En tiedä, miksi juuri minä, sillä olihan täällä Perussuomalaisilla yksi valtuutettu. Kysymys oli kuitenkin ihan yksinkertainen ja selkeä.  Ryhtyisinkö perustamaan Kalajoelle paikallisosastoa ja ryhtyisinkö sen puheenjohtajaksi.  Olin kyllä maksanut puolueen jäsenmaksun vuodesta toiseen, mutta en halunnut olla enää politiikassa aktiivisesti mukana. Niinpä vastaukseni oli yhtä yksiselitteinen kuin kysymyskin: Autan kykyjeni mukaan, mutta en halua ottaa mitään tehtäviä vastuulleni. Tämän varauksen tein vain siksi, että tunsin itseni niin hyvin, että tiesin muodollisistakin tehtävistä aiheutuvan minulle stressiä, jos hommat eivät suju.

Piiritoimisto oli kuitenkin päättänyt, että Kalajoelle perustetaan paikallisosasto, ja niinpä kaupungintalolle kutsuttiin kaikki ne perussuomalaiset, jotka olivat kirjoilla Kalajoella v. 2011 ja olivat maksaneet jäsenmaksunsa. Kokouksen päivämäärää en enää muista, mutta se on varmasti tarkastettavissa puoluetoimistosta.  Tässä kokouksessa ei Erkki Aho ollut läsnä, ja myöhemmin hän ilmoitti minulle, että häntä ei oltu kutsuttu.  Paikallisosastoa ei tällöin syntynyt, sillä ilmeisen selvästi halukkuus puheenjohtajan pestiin puuttui muiltakin kuin minulta. Koska silloin en vielä tuntenut moniakaan kalajokisia, en osaa sanoa, montako heitä oli paikalla, sillä paikalla oli paitsi kansanedustajia, niin myös väkeä ainakin Kokkolasta.

Seuraava yritys tehtiin hotelli Rantakallassa jonkin verran myöhemmin. Silloin väkeä kutsuttiin huomattavasti väljemmin kriteerein paikalle ja käsiteltiinkin ainoastaan sääntöjen muuttamisasiana. Jo SMP:n aikoihin oli Kalajoelle perustettu yhdistys.  Erkki Aho valittiin puheenjohtajaksi ja allekirjoittanut varapuheenjohtajaksi.  Johtokuntaa ei silloinkaan saatu kokoon, mutta silloin kokous teki päätöksen, että johtokunta voi itse täydentää itseään, jos jäseniä tulee lisää. 

Johtokunnan jäsenistä vain minä olin jäsen jo valintahetkellä. Erkki Aho maksoi vuoden 2012 jäsenmaksun, mutta edellisen vuoden jäsenmaksut myös häneltä oli maksamatta, joka lienee se syy, miksi häntä ei ollut kutsuttu ensimmäiseen kokoukseen.  Erkki Aho, Ari Keronen, Agnessa Vähäsarja, Jari Väli-Klemelä ja Jani Kurikkala toimivat johtokuntana vuoden 2012.  Vuoden lopussa kuitenkin selvisi, että vain Erkki Aho ja allekirjoittanut löytyivät Perussuomalaisten jäsenrekisteristä, joten tosiasiallisesti tilanne oli sääntöjen vastainen. Toiminnassa se ei silloin vielä näkynyt, mutta myöhemmin tämäkin seikka nousi esille, kun ihmisten vallanhimo ylitti vastuunkantokyvyn.

Toverit ostivat Ähtärissä minulle ”läksiäislahjaksi” pipon, jossa luki ”tiukkapipo”.  Se kuvasi minun asennettani sääntöjen noudattamiseen. Olin silloin, ja olen edelleen sitä mieltä, että kun sääntöjä noudatetaan tinkimättä ja kaikki päätökset tehdään demokraattisesti niissä tilaisuuksissa, joissa ne sääntöjen mukaan kuuluu tehdä, ei riidalle yksinkertaisesti ole tilaa. Meidän puolue, Perussuomalaiset, on pienimmästäkin kärhämästä tai väärinkäytöksestä lehdistön hampaissa.  Paitsi että meidän tulisi välttää keskinäistä riitelyä, niin myös sellaisia ylilyöntejä, joita on pidettävä hyvän tavan vastaisena.

Olen ollut paikallispolitiikassa mukana vain siksi, että olen halunnut kehittää omaa kotikuntaani aina ja kaikkialla. Parhaiten sen voi tehdä jonkun puolueen kautta, ja perussuomalaisten ohjelma vastasi parhaiten ajatusmaailmaani. En todellakaan osannut aavistaa, että yhteisten asioiden hoidosta nousisikin oman imagon kiillotustilaisuus, joka johtaisi mittaviin riitoihin. Sellaista minä en halua. Ehkä olen luullut, että se imago kiillotetaan muilla keinoin kuin riitelemällä. Olen liian vanha jo leikkimään kenenkään hiekkalaatikolla, joten saattaa hyvinkin olla, että etsin vaikutuskanavani jostain muusta yhteisöstä.

Jos yhteisiä asioita halutaan hoitaa, ei omaa etua kannata asettaa ensimmäiseksi asiaksi. Homma ei ehkä toimi niin.