Hyvät, pahat ja rumat

Kyllä tuolla maailmalla liikkuessa tapaa kaikenlaisia ihmisiä ja joutuu vain toteamaan, ettei Eino Leino aivan oikeassa ollut runoillessaan ”paha ei ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toistaan.”  Olen minä tavannut monia tosi pahoja ihmisiä, mutta vastapainona myös joitakin tosi hyviä ja ihania.

Hiljattain tehdyllä Pariisin matkalla sain tutustua ihmisten parempaan puoleen. Ehkäpä parhaillaan Rankassa oleva julkisen liikenteen lakko sai ihmisten yhteisöllisyyden heräämään, tai sitten kaikki johtui kotikasvatuksesta, mutta täytyy vain todeta, että meillä suomalaisilla on vielä paljon opittavaa noilta paljon parjatuilta ulkomaalaisilta.

Olen kulkenut monessa maassa ja monenlaisissa olosuhteissa, joissa olen saanut kohdata kaikenlaisia ihmisiä, mutta jotenkin vaan tuntuu, että kaikkein fiksuimmat ja lähimmäisiään ajattelevat ihmiset löytyvät juuri Pariisista. Ehkäpä se onkin sitä oikeaa suurkaupungin henkeä, vaikka ihan samanlaista en ole tavannut enempää Lontoossa, Berliinissä tai Moskovassakaan. Helsinkiä en vielä suurkaupungiksi laske, joten jonkinasteinen ”junttius” ikään kuin kuuluu sinne.

Vanhempi herra kävelykeppi kädessä herätti ehkä sympatioita, ilahduttavaa kohteliaisuutta sain osakseni. Kuten sanoin, kaupungissa oli julkisenliikenteen lakko, joten ne harvat bussit, jotka sitten kulkivat, olivat tupaten täynnä. En koskaan ole nähnyt niin täyteen sullottuja linja-autoja, mutta ihme ja kumma, minulle löytyi aina istumapaikka. Useimmiten paikkansa tarjoaja oli nuori nainen, mutta kyllä tätä huomaavaisuutta osoittivat myös monet muutkin nuoret aikuiset. Todella tarvitsin tuota paikkaa, joten kiitollisena otin sen vastaan, ja samalla tunsin haikeutta ajatellessani sitä tapojen turmellusta, jota Suomessa olen ollut näkeväni.

 

Myös jokunen metrolinja kulki. Näissä oli vielä mahtavammat ruuhkat. Henkeään uhmaten jotkut meistä pääsivät kyytiin, mutta osa jäi kylmästi laiturille odottamaan seuraavaa vuoroa.

 

Ehkä se oli tuon kävelykepin ansiota, mutta jälleen nuorehko mies raivasi minulla paikan vaunuun. Tuskinpa edes kokoni olisi estänyt minua ruhjoutumasta muutoin tähän ihmismassaan.

Joka tilanteessa apua tarjottiin, niin että itseänikin jo hävetti.  Ehkä Suomessa ei ole ollut tarvetta kokeilla tuon ”taikasauvan” voimaa, mutta mistähän johtuu, että epäilen. Jotenkin vain on tullut sellainen kuva, että se ”tavisodan henki”, josta niin paljon puhutaan, on sitä, että ”omat paikat pidetään ja kaverille ei jätetä. 

Tuskinpa suomalainekaan paha on, mutta ehkä hieman saataisiin kasvatuksessa skarpata, sillä siltä minusta tuntuu, että siitä on kysymys.

Pariisilaiset naiset ovat yleisesti tunnettuja kauneudestaan. En ole sitä koskaan ajatellut samalla tavoin kun nyt, mutta nyt olen valmis allekirjoittamaan tuon. Myös nuoret tytöt ja vanhat naiset ovat kauniita, sillä kauneus tulee sydämestä. Se ei katso ihonväriä eikä ikää.

Hyvin suuri osa pariisilaisista tuntuu olevan mustia, mutta ranskalaiset eivät sitä edes tunnu huomaavan. Minä huomasin kahdestakin syystä.  Ensinnäkin nämä kohteliaimmat olivat usein tummaihoisia, ja toiseksi rasistisessa Suomessa ulkomaalaislähtöisistä on pidetty suhteettoman suurta meteliä. Yhdyn mielelläni erään toimittajan kommenttiin, jonka mukaan rasismin takana on sekä pelko että huonommuuden tunne. 

Oikeasti me olemmekin huonompia, jos emme pysty korjaamaan omia asenteitamme.

Ei voi välttyä ajatukselta, että olisivatpa kaikki ihmiset tällaisia, niin pahat ja rumat loppuisivat maailmasta ja vain hyvät jäisivät jäljelle.

Odotan sitä aikaa, että Suomi on oikeasti tasa-arvoinen maa kaikenvärisille ja kaikille ihmisille.  Mikään oppiarvo, yhteiskunnallinen asema, ihon väri tai sukupuoli ei tee meistä toisiamme parempia.