Vihreä paradoksi

Vihreä vennamolainen. En oikein muista, kuinka harvinaista se oli 60-luvulla, jolloin vihreä aate nosti päätään, mutta kyllä meitä varmasti oli. Vihreä aate oli silloin opiskelijoiden keskuudessa varsin suosittu yli puoluerajojen. Muistan, kuinka hehkutettiin, että liikettä ei koskaan politisoida ja että vihreät arvot ovat kaikkien asia.  

 

Tämähän se tuntuu olevan suomalainen ongelma yleensäkin. Kun halutaan voimaa ja vaikutusvaltaa, järjestäydytään poliittiseksi puolueeksi muistamatta lainkaan, että politiikka on paljon muutakin kuin yhden asian ajamista.  Tyypillisimpiä yhden asian liikkeitä, jotka ovat politisoituneet, ovat kristilliset, rkp ja vihreät. Minusta vaikuttaa siltä, että kristilliset ja rkp yrittävät kuitenkin pysyä omalla osaamisalueellaan, mutta vihreät temmeltävät vähän kaikkialla ja pitävät kovasti populistista meteliä. Vihreän aatteen suojissa yritetään olla yleispoliitikkoja, ja aate jää vallanhimon jalkoihin. Useimpien vihreiden taidot eivät riitä sen enempää politikointiin kuin vihreiden arvojen ajamiseenkaan. Mielestäni paradoksi onkin se, että toisin kuin yleisesti annetaan ymmärtää, vihreät vastustavat vihreitä arvoja.

Miten se sitten ilmenee?  Vihreät vastustavat maailman puhtainta energiaa – ydinvoimaa, luultavasti siksi, että toinen maailmansota päättyi ydinpommeihin.  Ydinvoimala ei kuitenkaan ole ydinpommi, vaan yllätys yllätys, myös maailman turvallisin energiantuottomenetelmä. Tämä nyt vain on tilastollinen fakta, jota tuskin millään huuhaa-politiikalla voidaan muuttaa. Ei voida myöskään muuttaa sitä tosiasiaa, että maat, joilla ei ole käytössä riittävästi ydinvoimaa eikä muutakaan saasteetonta energiaa, joutuvat tuottamaan vihreiden ylistämien tuulimyllyjen tarvitseman säätövoiman fossiilisilla polttoaineilla, joten alun perin puhtaiksi tarkoitettu tuulivoima onkin osoittautunut suureksi saastuttajaksi. Näin kertovat tilastot mm. Tanskassa.

Tämä ns. vihreä vallankumous on siis tosiasiassa kaikkea muuta kun vihreää. Vihreiden jäsenet ovat kyllä usein hyvinkin koulutettuja humanisteja, mutta ovat vielä kovasti vihreitä.  Jostakin syystä tuon puolueen riveissä ei juurikaan ole tungosta enempää insinööreistä kun taloustietäjistäkään. Kaikki ei todellakaan ole sitä miltä äkkiä näyttäisi. 

Minun ajatusmaailmani on edelleen vihreä ja kerron mielelläni näkemykseni kaikille, jotka jaksavat minua kuunnella. Politiikkaa ja vihreyttä en missään nimessä halua sotkea keskenään, sillä se näyttää olevan hyvin huonosti yhteen sopiva pari, ainakin siinä muodossa, jossa se Suomessa esiintyy.

Ennen kaikki oli paremmin?

Taisin edellisen blogikirjoitukseni lopussa jo ihmetellä, oliko sittenkin ennen kaikki paremmin.  Moni asia varmasti oli, sillä suomalaiseen perinteeseen ei kuulu asioiden korjaaminen. Yleensä järjestetään joku suuri uudistus ja sitten korjataan sen virheet, vaikka paljon halvemmaksi olisi tullut korjata vanhan systeemin virheet. Lähes poikkeuksetta uudistukset ovat päätyneet niin, että lopputulos on hieman huonompi kuin aikaisempi systeemi.

En ala nyt moittia koulu-uudistusta enkä sotenkaan kannattajiin kuulu, vaikka onneksi se ei ainakaan vielä ole toteutunut muutoin kuin kulupuolen kasvattajana. Perisuomalaisesta järjestelmästä on hulluin esimerkki ns. maakuntamalli. Mikäpä siinä … eihän se maakunta mikään ruma nimi ole, mutta...

Vieläkö ihmiset muistavat läänit?  Minä kyllä muistan, kun Kalevi Kivistö oli Keski-Suomen läänin maaherrana. Olen myös asunut Vaasan läänissä, Keski-Suomen läänissä sekä Oulun läänissä. Vaasan läänistä siirryin kyllä Keski-Suomen lääniin muuttamatta minnekään, koska jo silloinkin osattiin tehdä jonkinlaisia uudistuksia. Oulun lääniin siirryinkin sitten ihan fyysisesti aloittaessani pitkän opintotaipaleeni.

Miksi minä nyt sitten kaivelen näitä läänejä haudoistaan?   No jos ette vielä ole huomanneet, niin miettikääpä tätä kovasti kehuttua ja hehkutettua maakuntamallia.

Eikös vain ole kyse siitä, että kertaalleen kuopatut ”leveämmät” hartiat halutaan taas kaivaa esille. Kun läänit on jo kuopattu, ei tietenkään voida puhua tällä nimellä, vaikka periaatteessa on kysymys juuri samasta asiasta.

Tottahan se on, että maakunta ei ole ihan sama asia, koska läänien tehtävät olivat hieman toiset kuin maakunnille kaavaillut tehtävät, mutta eiköhän se sittenkin olisi ollut vain järjestelykysymys. Oikeasti ei kukaan tiedä, mitä tehtäviä tulevilla maakunnilla on joskus vuonna 2030.  Eipä tiedetä paljon muutakaan siitä ajasta, mutta jokseenkin varmaa on, että useita uudistuksia on taas siihen mennessä saatu alulle, ja voi olla, että joku jopa valmistuukin. Jokseenkin varmaa kuitenkin on, että se on nykyistä kalliimpi ja todennäköisesti myös huonompi.

Koville tämän maailman läpi kahlaaminen on minullekin ottanut, mutta sen olen huomannut, että kun kovasti kävelee, niin kengät kuluu. Ainakin pari kertaa ne kannattaa käyttää suutarissa ennen kuin uudet ostaa. Ne ovat mukavammat pitää jalassa, ja tulee vähän halvemmaksikin. 

Milloinkahan suomalaiset päättäjät oppivat sen, että ihan aina ei tarvita uudistuksia, sillä monet viat voitaisiin ihan pienillä päätöksillä korjata. Kun joku uudistus on vuosikausia vireillä, se estää kaikki korjaukset sinä aikana, koska odotetaan vain tämän uudistuksen tulemista.  Sitten aletaankin korjata niitä vikoja, joita vääjäämättä tässä uudistuksessa on.

Väkisin tässä alkaa uskoa: ”Ennen oli kaikki paremmin”.

Opiskelijoille sosiaaliapua?

Olin tiistain Jyväskylä yliopistolla vaalipaneelissa. Pääasiassa keskustelu kierteli yliopistojen rahoituksessa ja opintotuen vähäisyydessä. Kun asia ei enää suoranaisesti minulle kuulu ja ajattelin, että tuossa ympäristössä oli parempi pitää pienempää ääntä, en ottanut asioihin kantaa.  En kuitenkaan malta olla kirjoittamatta tästä, sillä vaikutti siltä, että kansanedustajaehdokkaista, joille paneeli oli tarkoitettu, vain sinisten Kari Tanninen tuntui olevan asioista perillä, tai ainakin hänen ajatuksensa vastasivat hyvin omaa linjaani.

  

Mielestäni on totta, että opintotuki on yksi valtion tarpeettomista menoeristä.  Opiskelijoiden hyvinvointi ja tasa-arvo voitaisiin taata valtion takaamalla lainalla, jonka sivutuotteena saataisiin paljon muutakin hyvää. Suurin hyöty olisi tietysti se, että opiskelijat kasvaisivat ymmärtämään, että mikään ei ole ilmaista ja että opiskelu on sijoitus tulevaisuuteen. Tieto siitä, että laina on maksettava takaisin, saisi heidät myös paneutumaan valmistumiseensa, eikä keskeytyksillä leikittäisi. Se kasvattaisi siis vastuuntuntoa.

Olen sitä ikäluokkaa, että jouduin aloittamaan opiskeluni ilman opintotukia, kun ei sellainen tullut kenenkään mieleen. Ei taannut valtio opintolainaakaan, vaan äitihän se nimensä joutui panemaan paperiin. Hyvinhän se raha riitti, kun lisäksi tein kesätöitä joka kesä. Taisi riittää liiankin hyvin, kun välillä tuli juhlittuakin, jonka kyllä nykyisin jättäisin pois, ainakin siinä muodossaan.

Oliko laina iso vai pieni?  Ajat on muuttuneet, mutta ei se kauhean vaikea ollut maksaa takaisin, heti ensimmäisen työpaikkani palkoista. Sitä sanoisin kehitykseksi, että nykynuoriso kuitenkin tuntui ymmärtävän, että kyse on todellakin sosiaaliavusta, eikä mistään ansaitusta palkasta.

Juuri tällä hetkellä on tapetilla huono vanhusten hoito ja kovasti ihmetellään, mistä saataisiin varoja parempiin resursseihin.  Tässä nyt olisi yksi täysin tarpeeton menoerä, joka poistaminen jo sellaisenaan riittäisi tuntuviin parannuksiin monellakin sektorilla.

Puoluetuki on tosin euromääräisesti paljon pienempi, mutta myöskin todella tarpeeton. Kun lisäksi vielä poistetaan tarpeettomat yritystuet, onkin valtion säästöbudjetti jo melkein valmis.  Kuka oikeasti uskoo, että esimerkiksi tuulivoimaloiden tukemisesta on hyötyä muille kuin voimaloiden omistajille.  En kuitenkaan tässä yhteydessä käsittele tämän enempää näitä muita tarpeettomia tukia.

Opintotuen poistaminen ja sen korvaaminen valtion takaamalla lainalla hyödyttäisi kaikkia.  Pankit saisivat kaupaksi varmoin vakuuksin olevia lainoja ja niiden kannattavuus kasvaisi, jolloin niillä olisi entistä paremmat edellytykset lainoittaa muita kohteita. Tällä olisi kokonaisvaltainen vaikutus elinkeinoelämäämme. Kun opiskelijat saisivat kerralla kunnollisen ja kokonaiskustannukset kattavan lainan pankista, se melko suurella todennäköisyydellä vähentäisi ongelmallisia pikavippejä. Mutta ennen kaikkea se vapauttaisi valtavan määrän rahaa muihin kohteisiin.

Yliopistojen rahoituksesta olen samaa mieltä kun paneelikin. Se on ehdottomasti hoidettava valtion kukkarosta. Vaikka jos oikein muistan, niin minun opiskelujen alkuaikoina oli ainakin ”tekulla” käytössä vielä lukukausimaksu. Sen perimistä en kuitenkaan suosittele muutoin kun ulkomaalaisten kohdalla.

Vastapainona vapaalle opiskelulle loisin kuitenkin pienen ultimaatumin. Jos ihminen muuttaa ulkomaille suoritettuaan suomalaisen tutkinnon, saisi hän automaattisesti myöskin laskun suorittamistaan opinnoista.  Aivan samantekevää olisiko hän suomalainen tai joku ”mamu”.

Onneksi tuo minun ehdotukseni ei ollut silloin joskus ennen voimassa, sillä kovasti kalliiksi se tulisi sekä minulle että vaimolleni.

Mutta ”kyllä minä niin mieleni pahoitin”, kun vanhusten hyvinvointi joutuu kärsimään opiskelijoihin uhratun sosiaaliavun takia. Olisiko se sittenkin totta, että ”ennen kaikki oli paremmin”?  

Vennamon linjalla. Näin syntyi Sininen Tulevaisuus

Suomessa puhutaan melko yleisesti Paasikiven-Kekkosen linjasta, mutta harvoin kuulee mainittavan sanaa Vennamon linja, joka sellaisenaan on kuitenkin eräs Suomen sodanjälkeisen historian merkityksellisimpiä. 

Tullineuvos Veikko Vennamo ja hänen puolueensa muistetaan ennen kaikkea iskulauseista ”rötösherrat kuriin..”,  ”Kyllä kansa tietää” ja ”Unohdetun kansan puolesta”. Vennamo oli varsin lujatahtoinen, mutta myös toiminnassaan oikeudenmukainen eikä juurikaan hyväksynyt poliittista juonittelua ja ”lehmänkauppoja”. Vennamon suurimaksi ansioksi virallisesti hyväksyttiin vain siirtolaisten asutus, mutta toki myös hänen perustamansa unohdetun kansan puolueen SMP:n johtaminen suuriin vaalivoittoihin 70-luvulla on rinnastettavissa Timo Soinin johtamien Perussuomalaisten ”jytkyihin”, siitäkin huolimatta, että ”persut” saivat kaksinkertaisesti sen edustajamäärän, joka SMP:llä parhaimmillaan oli. SMP oli kuitenkin noussut tyhjästä hallituskelpoiseksi puolueeksi. 

Uusien puolueiden riesana on usein kuitenkin vallanhimon mukanaan tuoma riitautuminen ja sen seurauksena ehkä myös hajoaminen. Näin kävi aikoinaan SMP:lle samoin kuin sen jälkeläiselle Perussuomalaisille. Kummassakin tapauksessa vahvan perustajan väistyttyä vallantavoittelijat saivat puolueen hajalle. Puolueesta loikanneita kansanedustajia Vennamo nimitti ”seteliselkärankaisiksi,” joiden avulla Vennamon mukaan onnistuttiin junailemaan Kekkosen valinta poikkeuslailla vielä kerran presidentiksi. Toki Veikko Vennamo oli varsin omapäinen, mutta myös voimakastahtoinen poliitikko, joka ei hyväksynyt vääryyttä missään muodossa ja julisti suureen ääneen ”rötösherrojen” vääryyksiä jopa eduskunnan puhujapöntöstä, josta hänet jouduttiin joskus kantamaankin pois. Todella ärsyttävä poliitikko, joka hyväksyi kyllä Paasikiven linjan, mutta jätti Kekkosen mainitsematta siitä yksinkertaisesta syystä, että hänen mukaansa Kekkonen oli vääristellyt tuota linjaa omien tarpeittensa mukaan.

Monet aikalaiset olivatkin sitä mieltä, että oikeampi nimitys tuolle linjalle olisi ollutkin Paasikiven-Vennamon linja.

Sotien jälkeen oli politiikan linja jotakuinkin suoraviivaista, vaikka vallankumouksen uhasta puhuttiin, ja se saattoi olla jopa oikeasti olemassa. 50-luvulla se kuitenkin vähän kerrassaan haihtui, ja Suomi löysi oman tapansa tehdä politiikkaa.  Toki siihen tuli mukaan ”lehmänkaupat, joita Vennamo siis vastusti. Hyvä vai huono asia, siihen en osaa ottaa kantaa, mutta oman aikansa rehellisin poliitikko Vennamo varmasti oli.

SMP kärsi konkurssin 1990 luvun puolivälissä, ja vennamolaista politiikkaa alettiin keräämään uudelleen. Noihin aikoihin puolueen toimistossa työskennellyt Timo Soini ja ainoana kansanedustajana ollut Raimo Vistbacka perustivat SMP:n raunioille vennamolaisen linjan jatkajaksi Perussuomalaiset rp:n, joka nyttemmin on sitten luopunut vennamolaisuudesta ja muistuttaa enneminkin hitleriläisyyttä.  Kun tuo joukkio sitten todettiin hallituskelvottomaksi, päätti osa puolueen terävämmästä päästä perustaa vanhan aatteen pohjalle uuden puolueen, joka sai nimekseen Sininen tulevaisuus.  Ei liene yllätys, että mukana olivat Perussuomalaiset rp:n perustajajäsenet, jotka yksinkertaisesti eivät voineet enää puolueen alennustilaa katsoa.

Jyväskylän puoluekokous 2017 oli käännekohta. Puolueen linja ei vielä silloin ollut virallisesti muuttunut, mutta kun tietynlaisella junttauksella saatiin koko puolueen johto muutettua niin, että puheenjohtajisto kokonaisuudessaan muodostui vanhan linjan vastustajista, äärioikeistolaisista ja julkirasisteista, ei tarvinnut olla kovin kaksinen ennustaja, että osasi veikata puolueen loppua tai ainakin hajoamista. Näinhän siten kävi.

Kun minulta kysyttiin, mitä mieltä olen näistä ”loikkareista”, jotka perustivat Sinisen Tulevaisuuden, vastasin silloin samoin kuin sanon nyt.  Puolue toki liukui heidän alta pois, mutta he pysyivät aatteelle uskollisina.  Vennamolaisesta ja perussuomalaisesta aatteesta loikanneita olivat ne ”seteliselkärankaiset”, jotka jäivät hämmentämään velliä kunniallisen nimen suojissa, vennamolaisten rahojen turvin. Ei mikään ihme, etteivät hallituspuolueet voineet ottaa joukkoonsa tuota porukkaa.

Toki Suomessakin on jonkin verran natseja ja rasisteja, mutta riittääkö se kokonaisen puolueen tarpeeseen, jää sitten nähtäväksi.  En todellakaan haluaisi olla suomalainen, jos perussuomalainen on tuollainen.

Kyllä minä EU-vastaisuuden ymmärrän. Se on mielipidekysymys, mutta ihmistenvastaisuus on jotain muuta.