Syrjäytyneet suomalaiset

Aina on ollut avuttomia ihmisiä, joille elämässä selviytyminen on ollut tavallista vaikeampaa, mutta jotenkin tuntuu siltä, että yhteiskunta oli paljon terveempi silloin, kun kouluun kuljettiin suksilla ja välitunnilla tapeltiin ihan reilusti milloin ketäkin vastaan. Minä en muista, että opettaja olisi kovinkaan usein puuttunut näihin nurkkakahinoihin, mutta keskinäinen kunniantunto esti yhden oppilaan joutumisen useamman kiusattavaksi. Oikeasti en muista, millainen kotikasvatus silloin oli, mutta siitä olen jokseenkin varma, että isä ei ensimmäiseksi juossut koululle kertomaan, että meidän poikaa kiusattiin, vaikka joskus sainkin selkääni välituntikahinoissa.

Sellaista en muista koskaan tapahtuneen, että isä olisi käynyt opettajan kimppuun siitä syystä, että hänen pojalleen on annettu liian vaikeita kotitehtäviä. Olihan ne joskus vaikeita, mutta silloin turvauduttiin kaverin apuun ja aina löytyi joku, joka osasi auttaa. Ehkäpä se kasvatti sitä paljon puhuttua yhteisöllisyyttä, josta ei juuri nyt ole tietoakaan. Heikompien oppilaiden auttamisen tilalle on tullut kaikkein heikoimpien ”päähän potkiminen” ja keskinäinen kilpailu. Parempi puolisko kilpailee osaamisesta ja hyvistä arvosanoista keskenään ja heikompi puolisko siitä, kuka uskaltaa olla kaikkein suurin häirikkö ja koulupinnari.

Uusia hienoja sanoja on kyllä keksitty ties miten paljon ja koulujärjestelmäämme pyritty uusimaan milloin mihinkin. Lopputuloksena on ollut koulutuksen heikentyminen ja häiriköinnin lisääntyminen. Tätä kokonaisvaltaista epäonnistumista on koetettu lievittää keksimällä uusia sanoja, kuten välivuosi ja syrjäytyminen. Saattaa olla, että kyseessä on sama asia. Molemmat alkavat siitä, että oppivelvollisuuden jälkeen ei keksitä mitään järkevää ja hyödyllistä tekemistä. Se edellä mainittu parempi puolisko jatkaa opintojaan kuka missäkin, mutta se heikompi puolisko pitää välivuoden, tai luultavasti useammankin, jolloin alkaa tuo ns. syrjäytyminen. Ne huonommuuskilpailun voittajat aloittavat usein syrjäytymisen heti koulun lopetettuaan.

Mitäpä jos hyysäämisen sijasta koettaisimme opettaa lapsille jo pienestä pitäen jonkinasteista vastuuta omasta elämästä! Voisimmeko aloittaa vaikka siitä, että vaatisimme lapsemme tekemään ihan itse omat kotitehtävänsä? Ne on hänelle annettu ja pääsääntöisesti myös hänen tasonsa mukaisia. Näin on, siitäkin huolimatta, vaikka et itse niitä osaisikaan.

Tässä blogissa oli kuitenkin aiheena suomalaisten syrjäytyminen. Jo kauan tämä on asetettu pelkästään nuorten ongelmaksi, ja sieltä päästähän on tätä asiaa ruvettava purkamaan. Henkilökohtaisesti en usko minkään nuorisotakuun auttavan. En myöskään oppivelvollisuuden pidentämisen parantavaan vaikutukseen. Olen sitä mieltä, että ainut apu tulee kodista. Se vaatii ehkä joskus hieman kylmänkin tuntuisia otteita, mutta kyllä ne lopulta koituvat lapsen parhaaksi. ”Kuka vitsaa säästää, se vihaa lastaan” saattaa sanontana olla edelleen käyttökelpoinen, vaikka ruumiillista kuritusta en minäkään kannata.

Seuraava kysymys kuuluukin, mitä tehtäisiin näille syrjäytymisen parhaille apuvälineille netille, alkoholille ja huumeille? Kyllä se minun mielestäni on kasvatuskysymys sekin. Huumeita meistä tuskin monikaan hyväksyy, mutta eiköhän ylenmääräinen alkoholin ihannointikin olisi syytä lopettaa. Ei siinä todellakaan hääppöstä miestä tarvita, että viinasta humalaan tulee, joten sitä ei kannata kovin paljon hehkutella.

Poliitikkojen syrjäytymisestä ei kovin paljon puhuta, mutta ammattipoliitikoksi ryhtyminen johtaa jo sellaisenaan syrjäytymiseen todellisesta elämästä. Kouriintuntuva todiste tästä saatiin, kun ministeri Räty antoi ymmärtää, että ei hän oikein tiedä, minkä verran suomalaiset ansaitsevat ja miten tulevat toimeen. En usko, että Räty on ongelmansa kanssa yksin.

Jos teillä, hyvät ihmiset, on joitakin neuvoja asian suhteen, niin kertokaa vaan ihan vapaasti. Minä kyllä tunnistan ammattipoliitikkojen ongelman, mutta minulla ei ole siihen lääkettä.

Kansallisvaltiot

Tuo sana kuulostaa kovasti isänmaaliselta, mutta kun tarkemmin asioita tarkastelee, niin rasismihan siellä takamuksissa piilee. Alussa Jumala loi taivaan ja maan. Sen jälkeen tuli jotenkin itsekeskeisiä ihmisiä, jotka alkoivat vedellä rajoja pitkin pallomme. Näitä ei Jumala piirtänyt, sillä Jumalan luoma pallo oli avoin kaikille.

Jo paljon ennen Hitlerin syntymää oli näitä hänen kaltaisiaan ihmisiä joka puolella maapalloamme, ja kansallisvaltiot olivat näiden ihmisten luomuksia. Jo Raamattu kertoo tapauksesta, jossa syntinen nainen ihmettelee, kuinka juutalainen puhuttelee häntä, vaikka juutalaisia on kielletty puhumasta samarialaisten kanssa. Tuo juutalainen oli Jeesus, joka viis veisasi ihmisten asettamista kielloista ja tuon ajan kansallisvaltioista. Jeesuksen opit ovat nykyisiltä ”kansallissosialisteilta” kokonaan unohtuneet.

Kansallisvaltiot ovat varsin uusi ilmiö ja niiden syntyyn liittyy usein keksityt perinteet, jotka tosin vaikuttavat kovinkin vanhoilta, mutta eivät kestä lähempää tarkastelua. Keksityillä perinteillä puolustellaan usein tiettyjä poliittisia päämääriä ja koetetaan vakuuttaa joillekin ihmisille ja ihmisryhmille oman valtion olemassaolo. Nykyaikaisen ajattelutavan kansallisvaltiosta lanseerasi Adolf Hitler, jota on kuitenkin pidetty rasismin isänä. Hitlerin perustama natsipuolue koetti uskotella Saksan kansalle kuvitellun arjalaisen rodun ylivoimaisuuden kaikkiin muihin rotuihin nähden. Mitään arjalaista rotua ei tosiasiassa ole koskaan ollut olemassa. Hyvänä manipuloijana Hitler kuitenkin sai kansan uskomaan omaan mielikuvitusmaailmaansa ja onnistui jopa julistamaan juutalaiset niin vähäarvoisiksi ja vahingollisiksi, että heidät piti hävittää maan päältä.

Tosiasiassa valtioiden rajat alkoivat hahmottua vasta 1600- luvulla. Ei tämä mitään ongelmia aiheuttanut, mutta eipä näistä rajoista silloin laajemmin hyötyäkään nähty. Niiden avulla luotiin kuitenkin eläinmaailmasta tuttuja reviirejä, joiden sisältä pyrittiin poistamaan kaikki, mikä oli erilaista. Historia ei kerro miten rajat merkittiin, mutta en usko että ”valtion pomo” kävi pissalla tietyin välein pitkin omia rajojaan. Edelleenkin 1800-luvulle asti oli vain monikulttuurisia valtioita, sillä tuo erilaisten karkotus ei ihan pian onnistunut. Ehkä siksi, että ei tuo ihmisten erilaisuus tavallista kansaa häirinnyt, niin kuin ei häiritse nytkään.

Maahan muuttaneet eli ”mamut” ovat myös ihan tavallisia ihmisiä. Pääsääntöisesti he ovat erilaisia vain ulkonäkönsä ja tapojensa vuoksi. Se ei liene suuri haitta, jos emme me tee siitä sellaista. Erilaiset kaupunkilegendat saavat kyllä ihmiset näkemään mörköjä sielläkin, missä niitä ei ole.

Totta on, että pakolaistaustaiset henkilöt joutuvat joskus turvautumaan sosiaaliapuun, mutta maksavat yleensä tämän avun takaisin tekemällä työtä tässä maassa. Heitä koskevat tarkalleen samat lait ja säännöt kuin muitakin ihmisiä tässä maassa. Sosiaaliapuun turvautuvat suomalaiset vain harvemmin onnistuvat, tai edes haluavat, maksaa tuon avun takaisin. Kyllähän ”mamujenkin” joukossa on tuota epäsosiaalista ja huonosti sopeutuvaa porukkaa, mutta selvästi vähemmän kuin kanta-asukkaissa.

Lyönpä vaikka pienen vedon, että jos Jeesus Nasaretilainen asuisi nyt Suomessa, ei hän ainakaan Jussi Halla-ahoa äänestäisi. 

Rietasta rasismia

Hienoja sivistyssanoja, joita herra kansanedustaja tuskin itsekään ymmärtää, on Olli Immosen blogi täynnä. Tämä rasismia tihkuva kirjoitus sisältää paitsi selkeitä virheitä, niin myös hyviä esimerkkejä yksisilmäisistä näkemyksstiä kansainvälisestä politiikasta. Sodat ovat kautta aikojen aiheuttaneet muutoksia. Nämä muutokset eivät useinkaan ole tapahtuneet sotien jälkeen, vaan niiden aikana. Useinkaan monissa maanosissa käydyt sodat eivät ole syttyneet jossain toisessa maanosassa, vaan ihan siellä missä on sodittu. Esimerkiksi eurooppalainen valloitussota on ihan itsensä eurooppalaisten aiheuttama. On toki totta, että syyllisiä ovat niin Saksa, Ranska kun Venäjäkin ja tietysti syylliset voidaan myös personoida Hitleriin ja Staliniin. Maailmansodaksi se levisi Yhdysvaltojen puututtua sotaan. 

  

Kautta aikojen ns. länsimaat ovat tuhonneet muiden maanosien kulttuureja, josta hyvänä esimerkkinä on Japaniin pudotetut atomipommit. Ikävä kyllä atomipommin kehittäjä Edward Teller oli myös maahanmuuttaja. Tämä Unkarin juutalainen on siis osasyyllinen tähän kulttuurien tuhoon. Eivät pääse suomalaisetkaan puhtain paperein, vaikka Immosen mukaan niin onkin. Kun ajassa mennään taaksepäin, törmätään tosi ihmeellisiin asioihin. Suomalaiset hakkapeliitat mellastivat Böömin maalla ja tuhosivat kokonaisia kaupunkeja. Vielä kauempana historiassa on aika, jolloin suomalaiset alistivat lappalaisia. Jossain määrin tämä alistus jatkuu vieläkin, vaikka sen olemassaoloa ei myönnetä.

Siirtomaavallat Ranska ja Englanti ovat kyllä ottaneet kohtuullisen määrän siirtomaistaan tulleita ”mamuja”, mutta oletettavasti siinäkin on taustalla pikkusen itsekkäät motiivit. Kyllä maat ovat koettaneet myös hyötyä heistä, vaikka kätkevätkin todelliset motiivit kunniantunnon alle. Kun vuosikymmeniä on näitä maita riistetty, tarjotaan nyt sitten muka paremmat olosuhteet heille.

Jokainen, joka on ulkomailla asunut, tajuaa, että vieraalla maalla pitää olla tosi paljon paremmat elinolosuhteet kuin kotimaassa ennen kuin ”mamuksi” ruvetaan. Pääsääntöisesti ainakaan pakolaiset eivät Suomeen haluaisi tulla, vaikka sylissä kannettaisiin, ellei todella olisi pakko. Olkaamme siis kiitollisia myös näistä pakolaisista, sillä heitäkin tarvitaan, jotta huoltotaseemme saataisiin tasapainoon. Takautuvasti kun ei voi synnyttää, ei meillä oikeastaan ole muuta mahdollisuutta kasvattaa väestöpohjaamme muulla tavoin kun houkuttelemalla maahanmuuttajia. En ihan oikeasti usko, että onnistumme saamaan takaisin Suomeen ne yli miljoona ulkomailla asuvaa suomalaista. Ihan niin hyvä maa tämä ei ole, kuin meille uskotellaan.

Jos en muuta ole tässä maailmassa oppinutkaan, olen kuitenkin sen verran maailmaa nähnyt, että jotenkin tuntuu tutulta tuo usein lainaamani lause: ”Mitä enemmän tietää, sen paremmin tietää, kuinka vähän tietää.” Siis totta on, että asiavirheitä minunkin kirjoituksissani saattaa olla, mutta ne perustuvat kuitenkin poimittuihin asiatietoihin, omiin kokemuksiin ja mielipiteisiini. Päinvastoin kun Olli Immonen minä olen paitsi lukenut noita asioita myös elänyt koko tämän toisen maailmansodan jälkeisen ajan. Ehkä oma pakolaistaustani onkin saanut minut kiinnostumaan sekä ”mamuista” että historiasta.

Ihan tässä vain Immoselle tiedoksi, että todellisia korkean kulttuurin maita olivat aikoinaan Japani, Kiina, Egypti, Intia, Turkki ja Kreikka ja muutamat muut. Siihen joukkoon ei Suomi kuulunut, eikä moni muukaan Euroopan maa. Me eurooppalaiset olimme sillä särkemispuolella.

Pannaan puolueet pannaan

En tiedä kuinka harkittu kansanedustaja James Hirvisaaren ehdotus puolueiden lakkauttamisesta oli, mutta se ei liene ihan sellaisenaan ole mahdollinen. Ei siis ainakaan käytännössä, vaikka olen minä Hirvisaarelta hullumpiakin ajatuksia kuullut. Liekö takana tuo ”persuista” erottaminen, joka näin ulkoa päin nähtynä oli hieman harkitsematon toimenpide. Voihan olla. että takana on myös tietty pettymys protestipuolue Muutos 2011 toimintaan. Tuota puoluetta minä pidän lähinnä vitsinä, vaikka itsekin olen sitä joskus äänestänyt. Se tapahtui lähinnä lojaalisuudesta poikaani kohtaan, joka oli silloin tämän puolueen puheenjohtaja ja tiettävästi eräs sen ensimmäisistä kansanedustajaehdokkaista. En toki uskonut puolueella edes silloin olevan mitään mahdollisuutta minnekään, mutta jonkinlaista lojaliteettia halusin osoittaa. Toinen vaihtoehto olisi ollut äänestämättä jättäminen, sillä noissa vaaleissa oli ”persujen” ehdokkaana liikaa rasistisesti ajattelevia ihmisiä, enkä halunnut ääneni lipsuvan heidän hyväkseen. 

  

En toki yhdy Hirvisaaren tokaisuun puolueiden lakkauttamisesta, mutta puoluepoliittiset harrastusjärjestöt pitäisi kyllä kieltää. Kun lapsena aloitin urheilun, menin ensimmäiseen tilaisuuteen missä jotain harrastettiin. Monessakin urheiluseurassa olin nuorena. Osa oli TUL:n ja osa SVUL:n alaisia. Pikkuhiljaa TUL:n seurat karsiutuivat, koska niissä liian usein oli tuo sana ”työväen” ja liian paljon ”hapatusta”, joka ei liittynyt urheiluun. Kun myöhemmin aloin myös menestyä jonkin verran, minusta tuli ”porvari”. Tätä nimitystä eivät suinkaan käyttäneet TUL:n urheilijat, vaan urheilutoimintaan mukaan kiilautuneet poliittiset broilerit, jotka ilmeisesti olivat keksineet nämä urheiluseurat hyviksi kasvatusalustoiksi poliittiselle propagandalle. Parhaiten menestyin nyrkkeilyssä ja ottelin usein sen ja sen kylän ”työväen nyrkkeilijöiden” edustajaa vastaan, vaikka en koskaan saanut tietää, millainen laji se ”työväen nyrkkeily” oikein on. Joskus kävin myös työväen teatterissa, vaikka kovasti pelkäsin, ettei minua sinne päästetä, kun olen porvari. Uppiniskaisesti menin vaan, sillä luulen, että myös isä ja äiti olivat ”porvareita”, vaikka olivat koko ikänsä tehneet kovasti työtä.

Palatakseni ehdotukseen puolueiden lakkauttamisesta, en ole ihan samaa mieltä James Hirvisaaren kanssa. Sitä mieltä kuitenkin olen, että tässä yhdistysten luvatussa maassa on ihan liikaa puolueita. Onkohan sittenkin niin, että meidän puoluerekisteriin pääsee liian heppoisin perustein? En rupea poliitikkoja neuvomaan, ja tuskinpa he neuvojani kuuntelisivatkaan, mutta ehkä äänikynnys ainakin olisi hyvä asia. Se karsisi häiriköiviä pienpuolueita pois vaaleista ja ehkä hieman säännöistä riippuen myös myöhemmin puoluerekisteristä.

Kansallisella tasolla tästä varmasti olisi jotain hyötyä. Paikallispolitiikassa ei todellakaan puolueita edes tarvita. Monissa pitäjissä puolueiden ohjelmista on enemmän haittaa kun hyötyä, sillä tosiasiassa kaikki kunnat ovat hieman erilaisia eikä puolueilla juurikaan ole räätälöityjä lääkkeitä kunnan ongelmiin.

Eläköön siis kalajoella tuo Pro Kalajoki -liike. En tiedä ketä siihen kuuluu, mutta olisi sen menestys seuraavissa paikallisvaaleissa ihan hyvä. Toivottavasti kaupungille vahinkoa tuottavista yksilöistä näin päästäisiin pikkuhiljaa eroon. Mielestäni on aika paha, että puolueet koettavat kiilata mukaan myös seurakuntien, opiskelijajärjestöjen ja muiden yhteisöjen vaaleihin.

Kyllä Suomen tulisi olla enemmän asiakeskeinen kuin puoluepoliittinen valtio.

Politiikka ja karjalaisuus

Kyllä kaikkialla maalimassa politiikkaa harrastetaan milloin missäkin muodossa. Joskus toiminta on julkisempaa ja vapaampaa, joskus taas suljettua ja salakähmäistä. Ihan riippuen siitä millainen on minkin valtion johto ja valtiomuoto. Monenlaiseen politiikkaan olen minäkin matkani varrella törmäillyt, vaikka en erityisen innostunut ole aiheesta ollutkaan. Koska kuitenkin on niin, että politiikka on yhteisten asioiden hoitoa, olen joutunut vähän siihen sotkeutumaan. En valtakunnan tasolla, koska olen jo hyvissä ajoin huomannut, että siitä voin olla montaa mieltä, mutta en juurikaan voi siihen vaikuttaa. Paikallispolitiikka sen sijaan on minun juttuni ollut. En ole halunnut hallita, mutta oman osaamiseni olen mielelläni antanut yhteiseen käyttöön, jos sitä on pyydetty. Kai minä siinä mielessä olen hieman erilainen, että politiikka ei koskaan ole merkinnyt minulle samaa kuin oma etu. Pyytää on siis aina pitänyt, mutta yleensä olen kyllä rajattuihin juttuihin suostunut, jos olen katsonut sen yhteisen edun mukaiseksi ja uskonut, että minulla on ollut jotain annettavaa yhteisölle.

Kun nyt tässä suunnittelimme ensi vuonna tapahtuvaa karjalaisen kulttuurin viikkoa, tuli jälleen kerran tämä ajatukset mieleeni, ja heräsi kysymys: ”Mitä tästä on hyötyä ja kenelle?” Onko muuta kuin henkilökohtaista velkaa ja unettomia öitä, niin kun ortodoksisen rukoushuoneen rakentamisesta seurasi? Silloin oli kysymyksessä mielestäni paras tapa vaalia karjalaista kulttuuria ja tuoda meidän alkuperäistä uskontoamme tänne Länsi-Suomeen. En tuota nyt sitten ole sen enempää surrut, sillä eiköhän aika kaikki haavat paranna. Niin epäpoliittinen kuin hanke olikin, niin kyllä kai siihenkin politiikkaa koetettiin sotkea. Kannatusyhdistyksen puheenjohtajana kieltäydyin kuitenkin moisen kunnian sotkemisesta kristillisiin arvoihin.

Ei politiikan ja kristillisyyden tarvitse olla ristiriidassa keskenään, kunhan asetamme kristillisyyden etusijalle. Kun huonon politiikan seurauksena menetin aikoinani kotini ja kotiseutuni Karjalassa, oli siitä seurauksena se, että nuorempanakin seurasin politiikkaa ja valtioneuvoston päätöksiä. Sain kasvaa sodanjälkeisessä Suomessa, joka oli hyvin kahtiajakautunut. Puolueita oli kyllä paljon, mutta pääsääntöisesti vain joko vasemmistolaisia tai oikeistolaisia. Koska vasemmistopuolueet leimautuivat enemmän tai vähemmän neuvostomielisiksi, oli suurin osa meistä evakoista oikeistolaisia. Karjalaiset olivat syvästi uskonnollisia ja isänmaallisia, mutta silloin vallinnut oikeistopolitiikkakaan ei oikein istunut kaikkien mieleen. Karjalan siirtolaisen Veikko Vennamon perustamalle Suomen Maaseudunpuolueelle (SMP) tuntui olevan selkeä tilaus. Paitsi että Vennamo hoiti aikoinaan siirtolaisten asutuksen tänne Kant –Suomeen, niin hän myös ajoi asioita, jotka osuivat siirtolaisten sydämiin. Jo pari vuosikymmentä sodan jälkeen SMP oli varsin merkittävä puolue. Tämän puolueen hyväksi minäkin tein aikoinani hieman työtä, vaikka ei kai se politiikka silloinkaan ollut ihan ensimmäisenä mielessäni. Kun SMP sitten aikanaan meni vararikkoon, oli täysin luonnollista, että vetäydyin pois politiikasta. Aate oli hyvä, mutta toteutus ontui.

 

SMP:n ”raunioille” rakennettiin sitten Perussuomalaiset rp., jonka toimintaan minut taas pyydettiin, ja olinkin mukana aina tähän hetkeen asti. Ähtärissä toimin kyllä paikallisyhdistyksessä useita vuosia ja olin jopa kansanedustajaehdokkaan vaalipäällikkönäkin. Kun muutin tänne Kalajoelle, olin jo päättänyt luopua koko hommasta, mutta kun kansanedustaja taholta asti minua pyydettiin mukaan, niin ajattelin olevani jotenkin hyödyksi. Näinhän varmasti olisi ollutkin, jos täällä todella olisi sitä haluttu. Ehkäpä minut kuitenkin koettiin hieman erilaiseksi, kun olin muualta muuttanut. Tosiasiassa en kai minä olut mitenkään erilainen ”persu”, mutta perussuomalaiseksi politiikaksi täällä mielletty politiikka oli hieman erilaista.

Edelleen olen sitä mieltä, että yhteisen menestyksen tulisi olla etusijalla.