Kalajoen kulttuuri

Ihan kaikkien alojen ammattilainen en ole, mutta monessa olen mukana ollut. Suhteellisen kohtuullisesta työelämästä aina politiikkaan ja urheiluun asti. Sopiipa sekaan muutama vuosi freelancerina lehdistön palveluakin.

Ihan vilpittömin mielin koetin jäädä eläkkeelle tänne Kalajoelle muutettuani, mutta eihän se ihan nappiin mennyt. Onkohan se niin, että ulkopuolinen näkee asioita hieman erilailla kun ikänsä paikkakunnalla asuneet, joten innostuin joistakin asioista. Suurin huoleni oli ihan aluksi vain tuo länsisuomalaisen uskonnon yksipuolisuus. Luterilaisia kirkkoja oli Kalajoellakin joka kylässä, mutta lähin ortodoksinen tsasouna 70 km päässä. Ei sinne eläkemies jaksanut taivaltaa joka viikko, vaikka melkoisia matkoja olinkin tottunut tekemään. 

 Petroskoilainen karjalan kuoro "Oma Pajo" esiintyi tsasounan hyväksi Kalajoella ja Ylivieskassa lokakuussa 2011. 

Kulttuuristakin olin kiinnostunut ja erityisesti kuvataiteista, sillä olinhan hieman alaa harrastanut ja vähän opiskellutkin. Taiteilija Oma Orell oli ensimmäisiä tuttujani tässä kaupungissa, ja hänen kanssaan kahvitellessa keskustelu johti ortodoksisuuteen ja tähän yhteiseen ongelmaan. Ehkäpä silloin lausuttiin nuo Kalajoen tsasounan syntysanat. ”Marjat kasvavat ja sienet kasvavat, mutta kirkot on aina pitänyt rakentaa itse.” Siitä alkoi prosessi, josta Kalajoen ortodoksisen rukoushuoneen kannatusyhdistys sai alkunsa. Tästä prosessista ja rukoushuoneen rakentamisesta saatte tarkemmin lukea Jari Haapa-ahon tekemästä kirjasta.

Politiikasta olin luopunut jo vuosia sitten, mutta olin kai aikoinani Ähtärin Perussuomalaisissa saanut sen varan aikaan, että kansanedustaja Pirkko Mattila soitti päivänä muutamana, että ryhtyisinkö Kalajoen Perussuomalaiset ry:n puheenjohtajaksi näin kunnallisvaalien alla. No kieltäydyin jyrkästi, enkä oikeastaan edes halunnut enää leimautua poliitikoksi. Näin siinä kuitenkin kävi, että lähdin mukaan rivijäsenenä perussuomalaisten paikallisjärjestöön. Silloin en vielä tiennyt, millainen maine ”persuilla” oli täällä Kalajoella. Ohjelmaa pidin hyvänä, joten halusin auttaa. No siinä kävi niin kuin kävi, ja kun olen ”lusinut” tämän viimeisen kauteni Kalajoen Perussuomalaiset ry:n hallituksessa, luulen panevani pisteen poliittiselle uralleni.

Niin kauan kuin henki pihisee, olen kuitenkin urheilun ystävä ja mielelläni myös kulttuurivaikuttaja. Nyrkkeilyurheilussa olenkin ollut sekä Suomen mestari että liittohallituksen jäsen ja valmennusvaliokunnan puheenjohtaja. Kehään en enää nouse, mutta kaikenlaiseen urheiluun osallistun kykyjeni mukaan, jos niin halutaan. Ihan sama pätee muuhunkin kulttuuriin. Kaikilla tavoin olen tukenut vaimoni lauluharrastusta ja yhdessä olemme osallistuneet mm. ikoninmaalauskursseille. Tuskinpa vain ilman Pirjon tukea olisi tsasounaan noussut särkille.

Paikallishistoria kiinnostaa kovasti ja Erkki Ahon Kalajoki-näyttely on minun mielestäni kovasti onnistunut kokonaisuus. Ihmettele, jos ei kaupunki ole mitenkään asiaa tukenut. Vaikuttaisiko miehen persoonallisuus siihen? Tätä taustaa vasten ihmettelen myös Erkin historian vastaisuutta. Sen enempää kommentoimatta olen sitä mieltä. että museovirasto on aivan oikeassa suojelupäätöksissään. Ventelän rakennukset ovat historiallisesti ehkä Kalajoen arvokkaimpia rakennuksia, joista kaupunki voisi oikeasti huolehtia. 

Täytyy toki myöntää, että toimiva kyläyhdistys saisi varmaan paljon aikaan, mutta Ventelän talot eivät taida sijaita minkään toimivan yhdistyksen alueella. Ylimitoitetut kustannusarviot vievät halut kaikilta yksityisiltä. Näiden rakennusten kunnostaminen ei todellakaan maksa puoltatoista miljoonaa. Tämä on kahden toisistaan riippumattoman asiantuntijan mielipide. Toinen heistä oli rakennushallituksen eläkkeellä oleva yliarkkitehti, jonka erikoisalaa olivat vanhat rakennukset.

Vanhasta osuuskaupan rakennuksesta olen samaa mieltä suojelupäätöksen tekijöiden kanssa. Kuitenkin on niin, että niin Ventelän talojen kuin osuuskaupan rakennuksen suhteen olen sitä mieltä, että kaupunki voisi ne kunnostaa ja vuokrata edelleen. Lyhyellä tähtäyksellä ne työllistäisivät ihmisiä ja pidemmällä tähtäyksellä niistä olisi myös tuloja. Tärkeintä kuitenkin olisi, että historia säilyisi. Se elää osittain näissä rakennuksissa, jotka tuhoutuessaan vievät hautaan myös osan Kalajokea.

Minä ja suurhyökkäys 1944

Kyllä minä voisin kertoa omakohtaisia kokemuksia jatkosodasta ja Neuvostoliiton suurhyökkäyksestä, sillä olinhan siellä minäkin. Joo joo… olin olin, ettekö te ole lukeneet sodan suurista sankareista. Kun synnyin 09.06.1944, aloitti puna-armeija suurhyökkäyksensä. Siitä on kulunut nyt 70 vuotta. Siis noista kahdesta tapahtumasta, jotka ainakin minun kannaltani olivat hyvin merkityksellisiä. Ainahan minä olen ajatellut, että ”ryssä” säikähti syntymääni siinä määrin, että katsoi viimeisen hetken koittaneen ja ajatteli yrittää vielä kerran. Olen aina puolustellut Suomen armeijan perääntymistä sillä, että olin vasta 9 päivän ikäinen enkä omannut aseenkantolupaa silloin, kun Pitkärannasta oli lähdettävä tälle ikuiselle evakkotaipaleelle. Kaikenlaista roinaa on matkan varrelle jäänyt. Tänne Kalajoellekin yksi rukoushuone. 

  

En minä nyt ihan loppuni koe tulleen, vaikka melkoisesti vuosi täytänkin ja porukkaa olen kutsunut juhlimaan ihan kohtuullisen määrän aina kansanedustajista lapsuudenystäviin. En juurikaan ole suorittanut minkäänlaista karsintaa hyviin ja huonoihin ihmisiin, vaan olen kutsunut kaikki, jotka mielestäni ovat kutsun ansainneet. Onhan se niin, että kun tuo tilaisuus sattuu arkipäiväksi, monet ovat joutuneet vastaamaan kutsuun kielteisesti. Ei sille mitään voi. Kauimmaiset tulevat kyllä jostain ulkomailta, mutta eipä vaan paavikaan Vatikaanista taida keretä. Ikävä juttu paaville, olisi saanut muutaman karjalanpiirakankin. Niitä syödään minun juhlissani aina.

Edellisen kerran juhlin 10 vuotta sitten ja silloinkin vastoin tahtoani. Sattui vain silloin, että olin kunnan virkamiehenä, joten palkkakonttori kavalsi minut, ja kunta järjesti kuin järjestikin juhlat. Niissä ei sitten omaisia eikä ulkopuolisia ollutkaan, mutta näissä sitten toivon mukaan on. Olisihan se nolo, jos kakutkin jäisivät kokonaan syömättä. 200 hengelle on varattu, sillä eduskuntaan on mennyt avoin kutsu. Eiköhän sieltä kaikki tule. Eivät ainakaan ole estettä ilmoittaneet. Myös facebook-kaverini olen kaikki kutsunut, joten jos sattuu käymään niin, että kakku loppuu juuri sinun kohdaltasi, niin sorry vaan. Silloin olet auttamattomasti myöhässä.

Tarkoitus oli, että kaikki tavalla tai toisella Kalajoen ortodoksisen rukoushuoneen rakennustöihin osallistuvat tulisivat kutsutuiksi, nyt kun tämä rakennus on vihdoin valmis. Vakavasti ottaen tämä on kutsu vielä niille, joita en yrityksistäni huolimatta ole onnistunut tavoittamaan.

Tervetuloa siis särkille Kalajoen ortodoksiseen rukoushuoneeseen maanantaina 9.06. klo 14.00 alkaen. Kahvia koko päivän ja ekumeeninen iltahartaus klo 19.00.

Jos et ole ennestään tuttu, niin tule tutustumaan. Lahjuksia en ota vastaan, vaan ne voitte ihan hyvin jättää tsasounan keräyslippaaseen. Siis mieluiten setelirahaa.

Nakuna

Kyllä minä nyt varmaan joudun heittämään kylmää vettä niiden päälle, jotka kovasti ovat pitäneet minua syvästi uskonnollisena. Tottahan se on, että elämässäni olenkin koettanut kristillisiä arvoja toteuttaa, mutta en ehkä ihan niin kuin monet ns. tapauskovaiset asian näkevät. Pääasiassa olen ihan tavallinen ihminen, ilman suurempaa hötkyilyä tai sanoman saattamista. Minulle kristillisyys on lähinnä elämäntapa, jossa olen koettanut pitää jonkinlaisina suuntaviittoina raamatun mukaisia kymmentä käskyä. Vaikka kymmenen käskyn syntymästäkään en ole aivan varma, niin varma olen kuitenkin siitä, että niiden noudattamin ei johda turmiolliseen tulokseen.

Pienestä esipuheesta sitten siirrytäänkin maallisimpiin asioihin. Kun tulin Kalajoelle, sain heti osallistua seminaariin, jossa käsiteltiin ideointia Kalajoen matkailun hyväksi. Tosi hienoja heittoja siellä esitettiinkin, mutta monesta puuttui realismi ja toisista taas toteuttajat. Valitettavasti ei yksikään siellä esitetty idea ole johtanut ideaa suurempiin tekoihin. En usko kalajokisten olevan yhtään muita suomalaisia kateellisempia, mutta entäpä jos antaisimme ymmärtää, että näin todella on. Varmasti muut kunnat olisivat siitä kateellisia, että Kalajoki omii kateellisuuden. Kalajoen Kateuspäivät saattaisi kuitenkin olla melko merkittävä markkinatapahtuma, jos se oikein osattaisiin rakentaa.

Olen kuollakseni miettinyt, mitä muuta täällä voitaisiin tehdä. Aina olen törmännyt samaan asiaan, panos-tuotos -ajatteluun. Mitään ei kannata tehdä tekemisen itsensä vuoksi, ellei siitä ole merkittävää lisäarvoa kuntalaisille tai selkeää tuloa kaupungille. Kalajoen Kateuspäivät saattaisivat hyvin järjestettynä täyttää molemmat vaatimukset.

Siten se kylmä suihku. Jos alan puhua naku-rannasta, niin varmaan saan syntisen maineen iäksi. Sen verran turtunut ainakin olen, että en näe nudismissa mitään syntistä. Alastomuus sinänsä ei ole syntiä; jos olisi niin, varmasti meidät olisi synnytetty housut jalassa. Istuessani miettimässä, mikä minua huolestuttaa eniten, se oon Suomen tulevaisuus, josta olen tosi huolissani. Kalajoen tulevaisuus, josta olen pikkusen huolissani. Vaiko sitten oma tulevaisuuteni - josta en oikeastaan ole kovinkaan paljon huolissani. Oikeasti uskon selviytyväni elämäni loppuun asti.

Niin, siinä mietiskellessäni muistin, että olin joskus lapsena käynyt uimassa Helsingin Seurasaaressa. Paikka oli korkealla lauta-aidalla eristetty muusta rannasta, ja huomasin, että siellä olivat kaikki ihmiset ihan alasti. Alasti riisuin siis minäkin ja ihan pienen ajan kuluttua en edes muistanut, että olin ilman vaatteita. Aivan kuin se sadun keisari. Olin jotain 12 – 13 vuotta, ja oikeasti se oli vahinko, mutta kun ihmiset näyttivät jonottavan kassalla, niin ajattelin, että varmaan minunkin täytyi jonottaa. Niin jonotin ja kulutin muutamat tätini antamat markat uimarannan pääsymaksuun. Ei siinä mitään erityisiä muistikuvia ole syntynyt, mutta sen matkailullisen arvon tajusin vuosia myöhemmin törmättyäni hieman samanlaiseen rantaan Porin Yyterissä. En tiedä oliko kyse ihan samanlaisesta rannasta, mutta kuulemani mukaan se oli todellinen vetonaula. Ihmiset matkustivat eripuolilta Suomea Poriin vain päästäkseen kävelemään alasti noille rannoille.

Miettikääpä tätä. Eikös vain Kalajoellekin saataisi sopimaan yksi tällainen nudistiranta? Ihmiset matkustaisivat pitkiäkin matkoja, ja tiivis lauta-aita tulisi luultavasti maksettua jo ensimmäisen kesän lipputuloilla. Sen verran esteettistä silmää minullakin on, että saattaa olla, etten tulisi pilaamaan rannan näkymiä omalla vartalollani.

Ollaan nyt sen verran kateellisia Porille, että varastetaan tuo idea.

Takinkääntäjien puolue

No oikeastihan sellaista ei ole, mutta voisi ihan hyvin olla. Suomalaisessa politiikassa takin kääntäminen on lähes yhtä yleistä kuin äänestäjien keskuudessa nukkuvien puolueen jäsenyys. Jos kaikki takin kääntäjät liittyisivät yhteen, syntyisi todella suuri puolue.

Kirjoitan tämän blogin nyt edellisen blogini innoittamana, sillä sitä kirjoittaessani pohdiskelin syvällisesti tätä ilmiötä. Tuli mieleen tuo suosittu televisio-ohjelma ”Hyvät vai huonot uutiset”. Takinkääntöä on yleisesti ottaen pidetty jotenkin negatiivisena asiana, ja sitähän se silloin onkin, jos kyseessä on vaalilupauksen rikkominen ja siis selkeä petos. Se onkin ainoa petos, joka ei rikosoikeudellisesti täytä petoksen tunnusmerkkejä, vaikka siinä onkin kyse vääryydellä hankituista taloudellisista eduista.

Takin kääntäminen peiliin katsomisen seurauksena onkin sitten jo ihan eri asia. Jos todella havaitsemme, että olemme koko ajan olleet väärässä, on aivan oikein kääntää nuttua ja katua syntejä - tehtyjä tai tekemättömiä. Olipa nyt sitten syntejä tehty tai jätetty tekemättä, niin kyllä se tässä jälkimmäisessä tapauksessa etupäässä sankaruudeksi on laskettava.

En hae kuitenkaan sankarin viittaa hartioilleni, kun tunnustaudun itsekin takinkääntäjäksi. Olen ollut tavalla tai toisella politiikassa mukana lähes viisi vuosikymmentä ja kerran vaihtanut peräti puoluetta. Puolueen vaihtona en pidä sitä, että SMP:n kuoleman jälkeen jatkoin toimintaani Perussuomalaisissa. Puolueen vaihto tapahtui silloin, kun siirryin kansallisista nuorista (Kokoomus) parin välivuoden jälkeen SMP:n opiskelijajärjestöön. Eihän nämä myöhemmätkään puolueet ihan mieleni mukaan toimineet, mutta ”persuista” erosin vasta aivan hiljattain. Perussuomalaista ideologiaa olen aina kannattanut, vaikka en hyväksykään Timo Soinin despoottista johtamismenetelmää enkä muutamien yksilöiden rasismia ja rasistisia kirjoituksia. Se nyt vaan on niin, että minkään asteinen rasismi ei kuulu kristilliseen yhteiskuntaan.

Takinkääntäjä olen taas siinä suhteessa, että joskus kannatin Jussi Halla-ahoa ja hänen politiikkaansa. Kun myöhemmin sain tutustua maahanmuuttajiin ja heidän elämäänsä ihan konkreettisesti, menin peilin eteen ja katsoin hetken miltä näyttää. Häpesin, minä todella häpesin, sillä sillä hetkellä tajusin, kuinka väärin olin tämän maailman nähnyt. En voinut välttyä käsitykseltä, että Jussi Halla-aho oli pahimman luokan rasisti. Jonkinasteinen tilastotieteen harrastaja olen ollut aina, joten aloin ihmettelemään, kuinka tohtorismies saattoi esittää noin tilastojen vastaisia väittämiä. Minulle tilastot kertoivat aivan muuta, ja vaikka en olekaan tohtori (vielä), uskon kuitenkin ymmärtäväni tilastoja hieman enemmän kuin tuo mainittu tohtori. Uskon myös tilastoja ja gallupeja silloin, kun otanta on riittävän suuri. Menetin siis uskoni Halla-ahoon. Onneksi en koskaan ollut asettanut tuota kyseistä herraa aivan Jumalan asemaan, niin että tässä tapauksessa riitti pelkkä takin kääntö. Toki olen nähnyt myös niitä ”mamuja”, joita tänne ei haluta. En minäkään kaikkia halua, mutta tosiasia on se, että rikkaruohoja tulee viljalastin mukana. Suurin osa on kuitenkin ahkeria kunnon ihmisiä aivan kuten mekin. Toki minäkin olisin valmis passittamaan muutamia ”mamuja” kotimaahansa ja antaisin mukaan vielä suomalaisen saattajan tai ehkä useampiakin. Se vain ei yksinkertaisesti ole mahdollista.

Suomen poliittinen kartta

Olen joskus kirjoittanut aiheesta ”yhdistysten luvattu maa”. Kun suomalainen on tyytymätön jonkun yhdistyksen toimintaan, hän hyvin pian nousee takajaloilleen ja perustaa uuden yhdistyksen. Tämä on suomalaisten erityispiirre, joka heijastuu myös politiikkaan ja uskontoon.

Kun katselen suomalaista poliittista karttaa, en voi olla hämmästelemättä sitä lukuisien pikkupuolueiden ja yhden asian liikkeiden määrää, joka avautuu eteeni. Voiko todella olla niin, että talvisodan henki on kokonaan kuollut. Suomalaiset eivät kerta kaikkiaan pysty sopimaan pienimpiäkään erimielisyyksiään, puhumattakaan, että hyväksyttäisi enemmistön päätökset. Pääsääntö on, että otetaan omat leikkikalut pois hiekkalaatikosta ja aletaan etsiä uusia leikkikavereita. Näin se menee. Vika ei siis ole järjestelmässä, vaan se on jotenkin perusteellisesti tapahtunut nyrjähdys suomalaisessa luonteessa.

Parhaana esimerkkinä nykyisistä isoista puolueista pidän perussuomalaisia. Puolue ei sinänsä ole hajonnut, mutta se on sinkoillut ympärilleen lukuisia ”toisinajattelijoita”, jotka sitten ovat perustaneen kuka mitäkin ryhmittymiä. Poispotkittujen kaatopaikaksi nimittämäni Muutos 2011 on tyypillinen esimerkki tästä. Samanhenkisiä ovat myös tämän puolueen muut sirpaleet. Kalajoella kun olen, niin mainitsen naapurikunnan yksinäisen suden Erkki Surakan perustaman Suomalaisen puolueen. Perussuomalaisten kantapuolue oli SMP, jonka oma historia polveutuu Veikko Vennamon riitautumiseen silloisen Maalaisliiton kanssa.

Eivät tältä hajoamiselta ole välttyneet muutkaan puolueet. Ehkä pienimpiin paloihin on murskautunut SKDL, jonka hajoamiseen ja yhdistymiseen liittyy niin paljon dramatiikkaa, että on jo melko vaikea sanoa mitä oikeastaan on tapahtunut. Ensin yhdistyttiin, mutta samalla myös pienennyttiin, kannatuksen vähentyessä ja erimielisten erottua. Taistolaisuus on tragedia, josta vasemmisto ei ole vieläkään toipunut, vaikka liike sinänsä on hajonnut, ja useimmat taistolaiset häpeävät menneisyyttään. Nykyisestä puoluerekisteristä löytyy vasemmistoliiton lisäksi seuraavat puolueet, jotka tavalla tai toisella ovat SKDL:n jälkeläisiä: Suomen kommunistinen puolue (SKP), Kommunistinen työväenpuolue – Rauhan ja sosialismin puolesta (KTP) ja Suomen työväen puolue (STP).

 Aarne Saarinen

Taisto Sinisalo

Työväenpuolueena itseään markkinoiva Sosiaalidemokraattinen Puolue (SDP) on myöskin kokenut historiansa aikana useitakin hajoamisia, joita ehkä merkittävin tapahtui 50-luvulla, vasemmistosiiven perustettua Työväen ja pienviljelijöiden sosiaalidemokraattisen liiton (TPSL), joka kuitenkin yhdistyi emäpuolueeseen 70-luvulla. Päätöstä vastustanut vähemmistä perusti Sosialistisen työväenpuolueen, joka toimi SKP-vähemmistön vaalipuolueekseen 80-luvulla perustamassa Demokraattisessa vaihtoehdossa.

Minun käsitykseni äärioikeistosta pitää runkonaan nykyistä Kokoomusta, josta vuosien saatossa on irtoillut lukuisia sirpaleita niin vasemmalle kuin oikeallekin. Kaiken lähtökohtana lienee Isänmaallinen kansanliike (IKL), joka pyrki kokoamaan suomalaisia yhteen suureen oikeistoon. Myös maalaisliitto oli aikoinaan selvästi oikeistopuolue.

Sekä oikeistolla että keskustalla ja vasemmistolla on oma melko mutkikas historiansa, eikä aina voida välttyä keskinäisiltä kytköksiltä. Tämän kirjoituksen lähtökohtana ei kuitenkaan ole puolueiden historia, vaan suomalaisten kykenemättömyys järjestöjen sisäiseen toimintaan.

Yhden asian liikkeet kuten RKP, Vihreät ja KD ovat oman agendansa kanssa enemmän haitaksi kuin hyödyksi suomalaiselle politiikalle. Tosiasiassa kyse ei edes ole poliittisesta puolueesta.

Mitä minä nyt oikeasti pyrin sanomaan?

Jos todella pyritte vaikuttamaa muutokseen jossakin puolueessa, äkää nyt heti hypätkö pois kelkasta. Pyrkikää vaikuttamaan kehitykseen puolueen sisällä, sillä vain sitä kautta voitte aikaansaada laajemmallekin ulottuvia parannuksia. Eri asia on, jos ette luota itseenne. Jos kyseessä on todella hyvä ja järkevä parannus, jonka myös pystytte perustelemaan, se menee läpi. Uuteen puolueeseen hyppääminen, tai vielä enemmän, uuden perustaminen, saa teidät enemmän tai vähemmän vaikuttamaan pelleltä. Vain pelkuri pakenee paikalta. Rohkea uskaltaa katsoa peiliin ja kääntää takkinsa tarvittaessa. Takin kääntäminen ei ole häpeä, jos huomaat olevasi väärässä, niin kuin väistämättä välillä olet.