Menestyksemme PISA-tutkimuksessa

 

Näin meillä Suomessa: huomaamme olevamme hieman jälkeenjääneitä jossakin asiassa -  vasta sitten kun katselemme toisten peräpeiliin.  Meillä ei ole maailman paras koulujärjestelmä, ja hip hei, emme myöskään ole maailman vähiten korruptoitunut maa.  Suomalaiseen poliisiin on aina luotettu, mutta hups… kuka onkaan luottanut? Me suomalaiset.

En ole kaikkien alojen ammattilainen, mutta ”jotakin ehkä tietäisin, sillä olinhan siellä minäkin”. Monenkirjavassa elämässäni olen saanut opettaa lapsia ja aikuisia neljällä vuosikymmenellä, sekä lukiossa että ammattikoulussa.  Suuressa tyhmyydessäni olen ihmetellyt väitteitä suomalaisten ylivoimaisuudesta, sillä omat huomioni ovat kertoneet aivan muuta.

Tuskinpa koskaan suomalainen koulujärjestelmä on ollut maailman paras, mutta ratkaiseva huononnus tapahtui 70-luvulla, kun kansakuntaa alettiin tasapäistää. Päätettiin, että yhteiskoulumme lakkautetaan ja kaikille oppilaille avataan tie lukioon ja sitä kautta yliopistoihin.  Tämä tarkoittaa sitä, että on oletettavaa, että kaikkien ihmisten synnynnäinen oppimiskyky on samanlainen, eikä koulutuksessa tarvita tasoeroja.  Oikeassa elämässähän ei kuitenkaan näin ole, vaan toinen on synnynnäisesti nopeampi juoksija kun toinen. Samanlaisia eroja on myös henkisissä ominaisuuksissa. Ihmisten muodostamassa yhteiskunnassa on vain hyväksyttävä se tosiasia, että me olemme kaikki erilaisia. Jos todella halutaan kaikkien selviävän vaikkapa peruskoulun koko oppimäärästä, on rima laskettava sille tasolle, että huonoinkin oppilas selviytyy siitä. Oikeasti näin on myös menetelty.

Kerronpa teille yhden esimerkin. Vietettyäni jo pari eläkevuotta opetustehtävistä minut pyydettiin ala-asteen opettajan viransijaiseksi. Oikeasti olisin halunnut kieltäytyä, sillä näin ”pieniä” oppilaita en ollut koskaan opettanut. Otin kuitenkin haasteen vastaan ja päädyin viidesluokkalaisten opettajaksi. Oppilaat olivat aivan ihania, ja tulin heidän kanssaan todella hyvin toimeen.  Matematiikkaakin opetin, mutta ihmettelin kirjojen ”yksinkertaisuutta”. En kuitenkaan halunnut poiketa opetussuunnitelmista, vaan seurasin kirjoja tunnollisesti.  Kotitehtäviä antaessani en kuitenkaan halunnut leikkiä lasten ajalla, vaan yritin tehdä tehtävistä hieman järkevämpiä. Niinpä yhdistelin yhteen tehtävään eri laskutehtäviä niin, että oikea lopputulos löytyy, kun yhteenlaskut, kertolaskut ja jakolaskut on oikein suoritettu. Tavallisen perushelppoja tehtäviä kaikki, mutta ne oli vain yhteen tehtävään sisällytetty, niin kuin elämässä yleensäkin voi olla. Hämmästys oli suunnaton, kun seuraavana päivänä rehtori otti minut puhutteluun ja mainitsi, että jonkun pojan isä oli soittanut ja moittinut liian vaikeista kotitehtävistä. Voi herran pieksut! Jos tehtävästä oli suoriutunut 90 % luokan oppilaista, mutta ei yhden oppilaan isä, niin ei kai kyseessä voi olla liian vaikea tehtävä.  Ei se oikeasti ollutkaan, ja varmasti olisin antanut tukiopetusta tälle pojalle, jos sitä olisi pyydetty, mutta nyt olikin pyyntö sellainen, että kaikkien tehtävästä selviytyneillekin pitää järjestää tehtäviä, josta tämä luokan heikoin poikakin selviytyy. Miksi ?

Näin on Suomessa tehty, ja nyt sitten ihmetellään PISA-tutkimuksen tuloksia. Onko todella oikein, että yhden heikon oppilaan mukaan lasketaan koko luokan taso? Tästä on ollut seurauksena, että nämä heikot oppilaat ovat painaneet koko valtakunnan tason siihen pisteeseen, missä nyt olemme.

Korruptiosta ja hyväveli-järjestelmistä olen kirjoittanut ja tulen vastaisuudessakin kirjoittamaan, joten jätän sen nyt väliin. Suomalaisesta poliisista on media uutisoinut viime aikoina runsaastikin, joten tyydyn vain toteamaan. Lopetetaan itsemme pettäminen ja katsotaan totuutta silmiin.

Takarivin ristinmerkki

Uskominen tarvitsee tuekseen kykyä hämmästellä. Ortodoksisessa jumalanpalveluksessa luterilainen tarvitsee sitä erityisesti, kun mikään ei olekaan itsestään selvää.

Luterilainen löytyy takarivistä. Se on luonteva paikka ortodoksiseen jumalanpalvellukseen ovenraosta livahtaneelle. Samalla ovenavauksella takariviin asettuu kuin varjona myös valpastuneen hengen arkuus. Miksi pyrkiä lähemmäksi alttarihuonetta, kun ymmärtää niin vähän ja tietää vielä vähemmän, ei edes sitä, milloin on ristinmerkin hetki. Takarivistä tarkkaillen pysyy tässäkin asiassa lähes huomaamattomana mukana yhteisessä hengityksessä.

Livahtaja unohtaa helposti, että palvelukseen läsnäytyneet eivät ole täällä tarkkaillakseen muiden oikeaoppista käyttäytymistä, ei edes ulkopuolisen palveluskömpelyyttä. Heillä on aivan toisenlaiset syyt läsnäoloonsa.

Livahtajana voi olla ulkopuolinen, mutta tasavertaisesti. Ainakin kahdesta syystä. Ihmisyys vertautuu aina johonkin itseään korkeampaan. Toisekseen me emme ole enää osallisia vuoden 1054 skismoihin, kirkon jakautumiseen ja siihen, että paavi julisti Konstantinopolin patriarkan pannaan, ja patriarkka paavin.

Kirkonkiroukset purettiin 1965. Kauna meni jo. Oikeassa olemisen kirkkautta ei voi lisätä kaatamalla lähteeseen puhdasta vettä.

Emme siis ole riitaosallisia, perillisiä kylläkin. Ajatus ulkopuolisuudesta ei etaida sittenkään sopia siihen peruskokemukseen, joka monilla on historialliseen ketjuun kuulumisesta. Historia on myös sitä, mitä aika on tehnyt meille.

Ikonien lukeminen vaatii aakkosten osaamista

Tunnen luterilaisen jumalanpalveluksen kaavan. Osaan lukea suurimmasta osasta alttaritauluja niiden sisältämän Raamatun kertomuksen. Tiedän ilman alttarilta annettuja ohjeistuksia, miten toimia. Se on helppoa kuin järjestyssäännön noudattaminen.

Takarivin jalansijoilla kaikki on toisin. En osaa lukea ikoneja, koska en tunne edes aakkosia. Kirkon esineistölle, palvelun vaiheille, viestejä lähettäville vaatteille ei löydy edes oikeaa sanaa.

Sanat ovat avain merkityksien historiakerroksiin, mutta vaikka ne sanat kaikki osaisikin, niin ratkaisevinta kuitenkin on, mitä se tietäminen merkitsee, löytyykö tietämiselle henkilökohtaista katetta? Mihin edes käyttää avaimia, jos ovi on kateissa?

Takarivissä kokemus palvelujen eroavaisuudesta on vahva, vaikka viisautta ehkä olisikin keskittyminen siihen, mikä on tuttua ja yhteistä.

Luterilaisestakin jumalanpalveluksesta voi toki lähteä kesken pois. Se on kuitenkin kulttuurisessa koodauksessa järjestyssääntörike. lähtijä kerää kummeksivia, kääntyviä päitä.

On ollut aikoja, jolloin jo kirkkoon saapumattomuudesta on tuomittu. Maakallan puukirkko, vuodelta 1780, on kahdeksankulmaisuudessaan ja vaatimattomassa pienuudessaan yksi vaikuttavimmista luterilaisista kirkoista. Olosuhteet olivat ankarat, kirkkokurikin oli. Jos kalasta ei osallistunut pyhäiseen palvelukseen, ei viikollakaan ollut asiaa venekuntansa verkkoaskareisiin.

Palvelus ei olekaan suoritus

Ortodoksisuuden ankaruushistoriaa en tunne. Jollain tavoin pysyvästi mietin vain sitä, mitä tänään takarivistä näkee. Yhdenkään ”keskenlähtijän” perään ei vilkuilla.

Palvelus ei ole kellokestoinen suoritus ja järjestyssääntö. Se on osallisuutta kiittämiseen, vastaanottamiseen ja rukouksen liikkeessä. Osallisuutta henkilökohtaisen, kulloinkin käytettävissä olevan henkisen tilavuuden mukaisesti.

Takarivin kokemukset ovat pienten kirkkojen palveluksista. Pienuus vaikuttaa tuntemisen tapaan, kaikki on ollut kovin lähellä. Suitsukkeiden tuoksu, tuohuksien lepatukset, jotka nekin näyttäytyvät vuosisataisessa ketjussa hellittämättömän yhteydenoton valoilta.

Tiedän mystiikan vaanivan minua kuin pankki saataviaan. Takarivissä ei ole tarvetta vältellä ration tuolta puolen tulevaa saamattomuutta. Tämä ei ole se paikka. Nähtävissä on, miten suurin osa ihmisistä ovat keskittyneitä palvelukseen. Se on enemmän kuin oikeaa käyttäytymistä. Se on perillä olemista. Perillä oleminen tarkoittaa sitä, ettei kaipaa muualle.

Veljeni samalla vaelluksella, mustakaapu, muistutti, ettei ristinmerkin tekeminen ole koskaan vääräaikaista. Ei silloin, kun sen tekemiseen tuntee tarvetta. 

Risto Lindstedt

Julkaistu kirjoittajan luvalla. Alkuperäinen julkaisu Aamunkoitossa, Karjalan hiippakunnan seurakuntien ja PSHV:n lehdessä nro 5, 29.11.2013.

PSHV = Pyhien Sergein ja Hermanin Veljeskunta.

Kaunis Kalajoki

Olen paljon kirjoittanut kauniista Karjalasta, mutta kyllä maailmassa voi olla kaksikin kaunista paikkaa. Nyt kun olen luultavasti päätynyt Kalajoelle lopuksi elämäkseni, olen katsellut Kalajokeakin sillä silmällä.  Aikaisemmin ruma keskusta on vienyt kaiken huomioni ja suorastaan ihmettelin, kuinka minä, kaunosielu ja kauneuden ihailija, olen päätynyt asumaan näin rumaan kuntaan. Kaupungiksihan tätä sanotaan, mutta…. olkoon nyt lisäämättä tuohon mitään. 

   
 

Kalajoki on kuitenkin ruma vain keskustan rakennusten kohdalta, mutta luonto täällä on tosi kaunista. Jos Mesopotamiassa oli kaksi jokea, Eufrat ja Tigris, niin samankaltaiset joet löytyvät myös Kalajoelta, Vääräjoki ja Kalajoki. Maisemat ovat hieman erilaiset, mutta hengeltään hyvin samankaltaiset.  Tämä seutu on siis pilattu paljolti rakentamalla.  Homerakennusten vuosikymmeninä rakennettiin Kalajoellakin paljon ja nyt siitä maksetaan hintaa.  Tuskin kukaan nykyisin Kalajoella vaikuttava henkilö on syyllistynyt näihin virheisiin, mutta jonkinlainen korjausvelvollisuus heillä on.

Niin, puhun nimenomaan korjauksesta, en purkamisesta.  Kaikki homevauriot voidaan korjata, joskaan siihen perehtyneitä ammattilaisia on maassamme aivan liian vähän. En väitä, että kaikki rakennukset pitäisi säilyttää, mutta siitä olen jokseenkin varma, että täällä on säilyttämisen arvoisia rakennuksia enemmän kuin mitä museovirasto on ennättänyt suojelemaan. Kaupungin omat suojelutoimet voisivat kulkea sellaisessa järjestyksessä, ettei museoviraston puuttumista tarvittaisiin. Kokemuksesta tiedän, että kun museovirasto päättää jonkin rakennuksen suojelusta, on sen korjaus ja käyttö hyvin rajoitettu. Silloin voidaan puhua todella kustannuksistakin.  Kun rakennusten suojeluun ennätetään puuttua ennen museovirastoa, päästään huomattavasti helpommalla ja halvemmalla, sekä rakennuksille voidaan luoda jotain järkevää käyttöäkin.

Kristilliset rakennukset ovat aina olleet rakennustaiteen edellä kulkijoita. Ne ovat menneinä vuosisatoina olleet pitäjien ylpeyksiä ja maamerkkejä. 

Ruotsin kuningas määräsi Kallan karit kuuluvaksi Kalajokeen v. 1620.  Maakallassa oli rukoushuone jo v. 1680, ja nykyinen kirkko rakennettiin sinne noin 100 vuotta myöhemmin.  Kalla kuuluu siis Kalajokeen, eikä varmaankaan ole vähäisimpiä turistien vetonauloja matkailupitäjäksi leimautuneen Kalajoen matkailunähtävyyksien joukossa.  Hiekkasärkät ja Kallankarit ovat kiistatta sekä luonnoltaan että myös historialtaan korvaamattomat.  Toivottavasti ainakaan särkkiä ei pilata rakentamalla sinne marketteja ja kerrostaloja. Ne eivät vedä Keski-Euroopan turisteja, sillä niitä on Pariisissakin.  

 

Minun mielipiteeni on, että Kalajoen ensisijainen tehtävä olisi suojella vanhoja rakennuksia ja kertoa turisteille niiden historia. Keskusta tulisi rakentaa siihen kuntoon, että esimerkiksi Ventelän talot pääsisivät oikeuksiinsa ja yleiskuva olisi matkailukaupungin arvon mukainen.  Kaikki eivät ehkä ole tulossa pelkästään hiekkasärkille, joten luulisi jonkun ihmisen tarvitsevan majoitusta myös keskustassa, josta ei nyt löydy turisteille tarkoitettua sängyn sänkyä. 

Sitten vielä… Se paljon puhuttu marketti?  Miettikää nyt tarkasti, kannattaako rakentaa kaksi huonosti voivaa markettia, vaiko yksi keskustaa elävöittävää kauppakeskus, joka saisi muitakin asiakkaita kun turistit.

 

Oikein itsestänikin tuntuu pahalta epäkohtien penkominen, mutta niinhän se on, että ”eivät terveet tarvitse parannusta, vaan sairaat”. Kyllä minä ehdottomasti Kalajoen parasta yritän ajatella ja sen puolesta kirjoittelen.