Terveisiä Markku Laukkaselle

Kyllä minä taas niin mieleni pahoitin, kun luin Karjala-lehdestä otteita Markku Laukkasen puheesta. Koskee se minuun - Karjalan pakolaiseen, että ihmisen kokemuksia yritetään vesittää. Se mikä on toisille historiaa, saattaa olla toisille elettyä elämää. En tosin ollut pakomatkamme aikana niin vanha, että itse voisin muistaa tuosta matkasta mitään, mutta kertomuksia kuulin sekä omilta vanhemmiltani että myös muilta siirtolaisilta. Mistään evakuoinnista ei meidänkään kohdalla ollut kysymys, vaan selkeästi pakomatkalle lähdettiin. Näinhän se oli monen muunkin kohdalla juuri sotatoimialueelta. Karjalasta tuli sekä pakolaisia että evakkoja. Näin siis sodan aikana. Sodan jälkeen luovutetulta alueelta tuli myös tuiki tavallisia muuttajia.

  

Meni Laukkaselta termit hieman sekaisin, kun hän väitti, että Karjalan pakolaisia ei voi verrata nykyisiin pakolaisiin. Kyllä kaikkea voidaan verrata, jopa katukiveä ja uppotukkia keskenään. Yhteisiä asioita näistäkin löytyy. Ainakin molemmat syrjäyttävät tilavuutensa verran vettä upotessaan. Rinnastaminen onkin se oikea termi, sillä minäkään en rinnasta uppotukkia katukiveen.

Pakolainen on aina pakolainen, riippumatta siitä mitä pakenee. Nykypakolaisistakin jotkut pakenevat henkilökohtaista uhkaa, jotkut taas sotilaallisia toimia, kuten me Karjalan pakolaiset aikoinamme. Luulenpa, että ei siinä ole joudettu kyselemään vihollisen kansallisuutta.

On totta. että nykypakolaisia ei ole helppo rinnastaa Karjalan pakolaisiin, siitäkään syystä, että tulijoita on nyt tosi pieni määrä verrattuna Karjalan pakolaisiin, jota oli lähes viisitoista kertaa enemmän. Toinen selkeästi erottava tekijä oli se, että me kaikki olimme Suomen kansalaisia, joten valtiolla oli tietty velvollisuus ottaa meidät vastaa. Monet nykypakolaisten kertomukset ovat kuitenkin hyvin yhteneviä Karjalan pakolaisten kertomusten kanssa. 

Henkilökohtaisesti muistan jo 50-luvun ja suuren yleisön suhtautumisen ns. ”ryssän lapsiin”. Ei meitä oikein haluttu kelpuuttaa mihinkään, eivätkä opettajatkaan koulussa ihan puolueettomasti suhtautuneet. Tämän varmasti tuntevat myös nykyisten ”evakkojen” lapset, vaikka keskimäärin kansan sivistystaso on jo jonkin verran noussut tuostakin ajasta. Aina ei sitä kuitenkaan uskoisi, kun lukee rasistisia kommentteja sosiaalisesta mediasta. Uskallan olettaa, että jos netti olisi ollut 60-luvulla, olisimme joutuneet samanlaisen ryöpytyksen kohteeksi. 40 – 50-luvuilla ei onneksi ollut noita rasisminlevittämisvälineitä.

Nykypakolaisia ei siis sellaisenaan voida rinnastaa, mutta vertailla kyllä. Vertailun tuloksena löytyy sekä yhtymäkohtia että eroja. Se mikä on, ja näyttää myös pysyvän, on kaikenlainen vieraan vieroksunta ja muutoksen vastustaminen. Kyllä minun mielestäni olisi jo aika lopettaa kaikenlainen tosiasioiden vesittäminen ja hyväksyä se, että meidän omassakin historiassa on ollut sekä pakoon tulijoita että pakoon lähtijöitä. Karjalan pakolaisaaltoon rinnastettava pakolaisryntäys tapahtui jo 1918, kun bolsevikkivallankumousta pakeni Suomeen lähes puoli miljoonaa venäläistä. Nykyisin nämä ovat sulautuneet jo kansaan, eikä jäljellä ole muuta kun joukko venäläisperäisiä nimiä.

Ei pakolaisuudessa ole mitään hävettävää eikä sitä tarvitse vesittää nimityksiä muuttelemalla. Pakene vaikka vihaista koiraa, se on inhimmillistä.

Tulevaisuuden Suomi

Ennustaminen on vaikeaa ja tulevaisuuden ennustaminen etenkin, mutta siitä huolimatta voi aina toivoa. Koska ei nyt ainakaan lähitulevaisuudessa ole odotettavissa sellaista suurta keksintöä, joka mahdollistaisi vaihtosähkön varastoinnin, uskallan epäillä, että tuulivoimayhtiöiden kirjoitukset ja laskelmat täyttävät petoksen tunnusmerkit. Se sellaisenaan olisi jo pätevä syy kieltää tuulivoiman lisärakentaminen. Tuulivoiman rakentamisen mahdollistaakin vain nykyinen poliittinen järjestelmämme, jossa poliitikolle ei aseteta mitään erityisiä pätevyysvaatimuksia. Tärkeitä kansallisia ja jopa kansainvälisiä päätöksiä voi olla tekemässä aivan kuka tahansa.

Näyttää siltä, että kuntien valtuustot ovat erityisen helposti höynäytettävissä ja ihmiset joutuvat kärsijän rooliin, jopa maksumiehiksi. Parempaa Suomea odotellessa voimme vain toivoa, että ihmiset kautta Suomen hieman järkevöityisivät ja tajuaisivat, miten heitä on petetty tai ainakin yritetty pettää.

Luin erään tuulivoimauskovaisen kirjoituksen, jossa hän yritti mollata tuulivoimaa vastustavan kansalaisjärjestön puheenjohtajan Kalevi Nikulan kirjoituksia ja tulin hyvin surulliseksi ja jopa pahalle päälle. Todella hyvin ovat näköjään tuulivoimayhtiöiden lobbaukset uponneet joihinkin vihreisiin. Tuo vihreäksi ilmoittautunut perusti kirjoituksensa suurimmaksi osaksi siihen toiveeseen, että jos joskus keksitään joku vaihtosähkön varastointikeino, niin sitten aurinko paistaa risukasaam. Voin lohduttaa tätä paremman elämän odottajaa, että ei ihan lähitulevaisuudessa keksitä, ei ainakaan tämän tuulimyllysukupolven aikana. Olen jossakin kirjoituksessani joskus kertonut, että tiedän ainakin kolme tapaa, jossa tuulivoimaa voitaisiin ikään kuin ”varastoida”, mutta jokainen on niin kallis, että tuskin monikaan pystyisi maksamaan sähkölaskuaan.

Kyseinen kirjoittaja lähti väitteestä, että tuulivoiman vastustajat keskittyvät vain tuulivoiman haittoihin eivätkä ota lainkaan huomioon tuulivoiman hyviä puolia. Mietin oikein tosissani tuota näkökantaa, mutta hyviä puolia löytyy todella niin vähän, että minäkin olisin ne jättänyt huomiotta, jos olisin päätöksen tekijä. Totesin kyllä, että tuulivoimasta hyötyvät jotkut maanomistajat ja tuulivoimayhtiöt, mutta ei juuri muut. Vasta-argumentteja löytyy heti kymmeniä. Tuulimyllyt vaikuttavat kauppataseeseemme negatiivisesti, sillä lähes kaikki osat ja työvoima tuodaan ulkomailta. Koska tuulivoimaa ei todellakaan pystytä varastoimaan, aiheuttavat äkilliset tuulenpuuskat ja myrskyt vain tehopiikkejä, jotka todellisuudessa ovat kaatopaikkatavaraa ja sähköverkolle vaaraksi, vaikka voimayhtiöiden laskelmat toisin yrittävät todistaa. Ulkomaalaiset tutkimukset ja suomalaisten kokemukset todistavat myös, että kyseessä on todella merkittävä terveysriski. En löytänyt edes tuota paljon hehkutettua energiahyötyä, sillä tuulivoimaloiden teho on niin poukkoilevaa, että ne tarvitsevat aina rinnalleen oikean lähes saman tehoisen voimalaitoksen, tai sitten sähkö on pakko ostaa ulkomailta, niin kuin Suomessa tehtiin viime talven pakkasten aikana. Meidän nimellisteholtaan yli 600 MW tuulivoimareservi pystyikin yllättäen tuottamaan vain 49 MW, ja sekin meni niiden massiivisten öljymäärien lämmittämiseen, jotka noiden voimaloiden sisälle kätkeytyvät. Ei ollut tuulivoimasta apua, mutta onneksi Venäjältä ja Pohjoismaisesta sähköpörssistä saatiin ostettua silloin puuttuva 600 MW.

Uskon, että tuo maanomistajien näennäinen hyöty häviää, kun purkuvelvoite lankeaa maanomistajille tuuliyhtiöiden konkurssien jälkeen. Tuuliyhtiöt menevät välittömästi konkurssiin, kun valtiovalta lopettaa tuen tuolta näennäisenergian tuottajalta. Arvioni mukaan tämä tapahtuu seuraavan vuosikymmenen alkuun mennessä. Taitaa ollakin tämän ennustuksen helpoin osa. 

Minulle parempi Suomi merkitsee maata, jossa on 3 – 5 poliittista puoluetta, päättäjillä jonkinasteinen ammattitaito eikä maassa yhtään tuulimyllyä.  :-)

 

Kotikaupunkini Jyväskylä

Paljon on vettä virrannut Tourujoesta sen jälkeen, kun vuonna 1965 lähdin Jyväskylästä opiskelemaan ja sille tielle jäin. Tai oikeastaan en ihan sille tielle jäänyt, sillä nyt reilut 50 vuotta myöhemmin alkaa rengas umpeutua. Olen palaamassa juurilleni. Tai onko tuo nyt edes oikea sana, sillä juureni ovat syvällä Karjalassa, aina Laatokan rannalla asti, mutta olin tosi pieni paketti, kun äitini toi minut sieltä turvaan. Ensimmäiset muistikuvani ovat kuitenkin syntyneet Jyväskylän maalaiskunnasta ja Jyväskylästä, jossa kävin kouluni lähes kokonaan.

Kyllä minä luulin, että kun eläkkeelle jäätyäni ostin talon täältä Kalajoelta, niin tästä on tuleva asuinseutuni aina hamaan elämäni loppuun asti. Luultavasti näin ei kuitenkaan käynyt, sillä aina ei vain mene niin kuin tahtoo, eikä vanhenemista voi estää. Ostamani talon jaksoin vielä kunnostaa, mutta siinä asuminen alkaa olla jo liian työlästä. Se viimeinen pisara taisi olla tuulimyllyt ja jokatalviset lumityöt. Ehkä poliittinen ilmapiirikin tuntui hieman raskaalta, sillä olen aina ollut osallistuva ja asioista kiinnostunut ihminen. Toki täällä on monia fiksuja ja ihania ihmisiä, mutta on myös niitä ”susia lampaiden vaatteissa”. Olipa sitten miten oli, mutta jo viime keväänä päätin, että viimeinen lumilapiollinen on nyt sitten lapioitu.

Kyllä me nyt sitten Jyväskylään muutamme, josta ostimme asunnon. Toki tarkoitus oli saada myydyksi tuo ”mökki” Kalajoelta, mutta jos se ei mene kaupaksi, niin tuskinpa sitä aivan lahjaksi luovutetaan. Onneksi ihan siitä ei elämämme roiku… sitten meillä on vain kaupunkiasunto Jyväskylässä ja kaksi kesämökkiä, yksi Suomen kummallakin laidalla. Ja kirkko. Voisihan se elämä hullumminkin olla :-) .

Kun aikoinani lähdin Jyväskylästä, se oli pieni alle 50.000 asukasta käsittävä kaupunki. Sotien jälkeen oli kaupungin väkiluku jo kaksinkertaistunut, kun me Karjalan pakolaiset olimme tuoneet sinne nyssäkkämme ja oman värimme. Toimme myös hyvinvointia ja ajan kanssa työtäkin. Ehkä isäni sementtivalimokin työllisti joitakin ihmisiä, mutta kaipa siellä merkittävimpiä firmoja olivat Tourulan kivääritehdas, jossa sodan jälkeen alettiin valmistaa traktoreita ja Rautpohjan tykkitehdas, jossa jo minun aikanani tehtiin paperikoneita. Paperia taas tehtiin Kankaan paperitehtaalla. Nykyisin on jo vaikea tunnistaa kaupunkia samaksi, josta aikoinani lähdin. 100.000 asukasta lisää ja mittavat rakennustyöt ovat kovasti muuttaneet kaupunkikuvaa. Kaupungin vilkkaasta keskustasta ei kuitenkaan tarvitse mennä kovinkaan kauaksi, kun löytää sitä kaunista luontoa, johon jo lapsena olin hurmaantunut. Kävin mm. Köhniöjärven rannalla muistelemassa, kuinka poikasena uin veljeni silloisen tyttöystävän kanssa tuon järven päästä päähän. Taisi tulla reippaat pari kilometriä uintia. Arvioikoon joku jyväskyläläinen, osunko oikeaan. Mikä lie matka sieltä kaupungin puoleisesta päästä Könkkölän rantaan, jossa silloin oli kaupungin saunat. Tässä nyt kuitenkin kuva tuosta järvestä. Kaunista, vai mitä!

 

Ainolan tanssilavalle kuljettiin moottoriveneillä Jyväsjärven yli. Nyt Kuokkalaan on rakennettu jo silta, ja Ainola on jäänyt kerrostalojen keskelle. Kyllä vanhan lavan näkeminen kuitenkin herätti nostalgisia tunteita ja muistoja siitä, kun opettelin tanssimaan ja ”retonkia puristelemaan”. Sieltä Kuokkalasta me ostimme asunnon, joten tervetuloa vain kylään. Vaikka kaikki kalajokiset, kunhan ette nyt ihan kerralla tule.

En väitä, että karjalaiset olisivat pelkästään olleet se syy, miksi kaupunki on kasvanut sellaiseksi kuin se nyt on, mutta olihan se eräänlainen pakolaisaalto sekin, eikä se voinut olla vaikuttamatta. Niinhän ne sanovat, että Pönttövuoren tunneli rakennettiin siksi, että savolaiset pääsisivät Suomeen. Niinpä Jyväskylä onkin suloinen sekamelska savolaista, karjalista ja keskisuomalaista kulttuuria.

Kulttuuri onkin se sana, joka tulee mieleen Jyväskylästä puhuttaessa. Siellä on yliopisto ja lukuisia muita oppilaitoksia. Kulttuurielämä on vilkasta, ja monet suomalaiset suurmiehet ovat syntyneet ja vaikuttaneet siellä jo paljon ennen karjalaisten tuloa. Myös Jyväskyläläiset urheilijat ovat jättäneet omat jälkensä jopa postimerkkeihinkin. Matti Nykänen ja Samppa Lajunen ovat koko maailman tuntemia nimiä. Jyväskyläläisiä palloilujoukkueitakin taitaa pelata mestaruusliiga-tasolla melkein lajissa kun lajissa.

Parasta mielestäni on kuitenkin se, että ei ainuttakaan tuulimyllyä J ja jo valmiiksi rakennettu ortodoksinen kirkkokin löytyy kaupungista.

Miksi "persut" putosivat?

Alun perin olin tarkoittanut tämän blogini politiikan kommentteja varten, mutta... Niin siinä vaan kävi, että luovuin politiikasta ja rupesin kirjoittamaan kaikesta muusta.  Viimeisetkin politiikan rippeet karsiutuvat nyt mielestäni, kun olen anonut eron viimeisimmästäkin luottamuspaikan rippeestä, paikkakunnalta muuton takia. Tietysti siihen olisi voinut olla syynä myös puolueesta eroaminen, mutta kun puoluesidonnaisuus ei tuntunut olevan paikan ehtona, niin kuokin tehtäväni lähes loppuun.

Perussuomalaiset oli Suomen toiseksi menestynein puolue vielä viimeisimmissä eduskuntavaaleissa, mutta ei ole enää.  Ei lähelläkään, eikä tule koskaan enää olemaan. Toivottavasti ei koe ihan samaa kohtaloa kuin sen edeltäjä SMP, jossa oli sitä jotain, joka auttoi ehkä ”persujenkin” nousuun.  Selväähän se kuitenkin on, että mikään ei kestä ikuisesti, jos kaikki perustuu vain kaiken vastustamiseen.  Politiikassa ei aina tarvitse olla järkeä, mutta järjettömyydessäkin pitää olla joku kohtuus.  Aikoihin on eletty, että vihreätkin ovat ohittaneet kannatuksessa perussuomalaiset.  Osoittaahan tuon puolueen menestys, että kansalle pitää antaa, mitä kansa haluaa.  Ei asioista tarvitse mitään tietää, kunhan on tietävinään.  Tästä ovat vihreät hyvä esimerkki.  He eivät yritä valistaa kansaa, vaan hurraavat kansan mukana, hyvin tietoisena siitä, että ei kansakaan kovin paljoa tiedä.

Minä olin vakaumuksellinen perussuomalainen, niin kuin tietämäni mukaan myös Aimo Remes, Alpo Ylitalo ja muutama muukin erotettu.  Sen verran väärille urille oli puolue ajautunut, että perusrehellisten piti olla toista mieltä puoluejohdon kanssa. Sekä paikallisjärjestöjä että puolueen jäseniä erotettiin melko summittaisesti, edes kuuntelematta heitä.  Onni onnettomuudessa oli, että minä ennätin ihan itse eroamaan vastalauseena paikallisosaston erottamiselle.  Tuskinpa täällä Kalajoellakaan kukaan tietää syytä erottamiselle, sillä ei siitä mitään virallista tietoa ole lähetetty.  Samapa tuo.  Puolueessa on muutamia tosi hyviä kansanedustajia, mutta valitettavasti myös varsin sekalaisia sukankuluttajia, jotka ovat vieneet puolueen hyvin lähelle Saksan natsismia.  Olen antanut kertoa itselleni, että jotkut kansanedustajat ovat jopa rikollisjärjestön jäseniä… totta tai ei… mene ja tiedä.  Rasisteja ainakin ovat, ja se on jo asia, josta kansan enemmistö ei pidä.

Seuraavana ovat vuorossa kuntavaalit.  Kalajoella on varmasti vaikeaa löytää persuille edes ehdokkaita, sillä aiheeton paikallisjärjestön erottaminen puri ennen kaikkea puolueen uskottavuutta.  Edellisvaalien seitsemästä ehdokkaasta vain yksi on enää puolueen jäsen, ja mikäli oikein olen ymmärtänyt, ei hänkään kovin innokas ole tämän puolueen riveissä esiintymään.  Rasismia täällä Kalajoen ”persuissa” en tiedä enää olevan, mutta en toki tunne niitä muutamaa kannattajaa.  Epäilen, että seuraavassa valtuustossa ei sitten ole yhtään persua ja eduskunnassakaan tuskin enää kovin monta.  Meidän vaalijärjestelmässämme on se paha vika, että jos jossakin puolueessa on ehdokkaana henkilöitä, joiden paikka minun mielestäni ei ole eduskunta, en uskalla äänestää sen puolueen ehdokasta pelätessäni, että ääneni menee jonkun ”ei toivotun” henkilön hyväksi.  Pelkään pahaa, että jään nukkuvien puolueen kannattajaksi juuri tuon pelkoni takia.  Kovin vakuuttavaa näyttöä eivät monet muutkaan puolueet ole osaamisestaan, tai halustaan, antaneet.

Olen sitä mieltä, että perussuomalaiset on jo menneen talven lumia, joten jollekin puolueelle on nyt avoimet ovet nousta valtaan.  Kokoomuksesta ei siihen ole, vihreät ovat täysin vailla todellisuuden tajua. Täytyykö sittenkin luottaa ruotsalaisten ja demareiden nousuun kepun apupuolueeksi.  Demareilla on omat rasitteensa kansakunnan edun vastustajina, mutta jospa he hyvässä ohjauksessa menisivät mukana.  Ehkäpä minun hallitukseni muodostuisi ryhmästä ”kepu”, kokoomus, RKP ja ”demarit”.   Antti Rinnettä en kuitenkaan kelpuuttaisi ministeriksi.

Toki me tarvitaan eduskunta ja hallitus.  Tuskin ihan noin suurta eduskuntaa, mutta jonkin kokoinen kuitenkin.  Nykyisen joukkioon sopii jo aivan liikaa ”joojoo-miehiä” ja tyhjänpuhujia. Onkohan se aivan liikaa toivottu, että joku ammattimieskin olisi hallituksessa?  Jokaisesta puolueesta löytyy osaavia ihmisiä, kunhan saamme päästämme sen pinttymän, että siellä pitää olla puolueen puheenjohtaja, tai ainakin kansanedustaja.  Mikäs syy siihen on?