tiistai 10. maaliskuuta 2020

Uskonnonvapaus

Suomessa on lailla säädetty uskonnon rauha ja uskonnon vapaus.  Kun tiedetään, kuinka paljon maailmassa on erilaisia uskontoja, tuntuukin luonnolliselta, että ainakaan sivistysvaltiossa ei sellaisesta asiasta riidellä.  Tuntuu siis luonnolliselta, mutta onko se totta?

Suomi julistautuu maailman parhaaksi lähes kaikissa asioissa, olipa se totta tai ei. Oikeusvaltionakin me pidämme itseämme, joten miten se on mahdollista, että edes eduskunnassa, lainsäädäntöelimessämme, istuvat puolueet eivät välitä tuon taivaallista noista säätämistään laeista?

Olen elämäni aikana käynyt Venäjällä lukemattomia kertoja ja huomannut, kuinka siellä ei juurikaan kyseenalaisteta ortodoksisen kirkon valtaa uskonasioista puhuttaessa.  Toki sielläkin on muita kirkkokuntia ja jopa lahkojakin, mutta tosiasiassa ne jäävät marginaaliin.

Tälle kirjoitukselle sain aiheen parin viimeisimmän matkan seurauksena. Matkat suuntautuivat vahvasti katollisiin maihin, joissa uskonto tuntui olevan läsnä kaikkialla. En tiedä, millainen on lainsäädäntö Italiassa tai Ranskassa, mutta oli selkeästi havaittavissa, että ”toisuskoisiin” suhtauduttiin aivan samoin kun muihinkin ihmisiin.  Islaminuskoisia tuntui olevan väestössä suuri osa, mutta se ei vaikuttanut olevan mikään ongelma.


Miksi siitä on tullut ongelma Suomessa, jossa jo entuudestaan on yli tuhat uskonnollista yhteisöä ja kymmeniä eri kirkkokuntia sekä lisäksi lukuisia isompia tai pienempiä lahkoja.  Oikeasti luulisi, että sekaan sopii hyvin muutama muslimikin. Siitä huolimatta meillä on jopa puolue, joka pitää tätä ”vieraslajia” jotenkin haitallisena meidän yhteiskunnalle ja julkeaa ilman häpeää myös julistaa omaa ”rotuoppiaan”.

Minä tarjoan selityksenä tuohon tämän suomalaisen luonteenlaadun. Onhan meillä suunnilleen samasta syystä runsaasti erilaisia urheilun keskusjärjestöjä, maailman mittakaavassa ennätyksellinen määrä puolueita ja jo mainitut uskonnolliset järjestöt. Kaikki väittävät olevansa samalla asialla, mutta onko oikeasti niin? No onhan se - tavoite on kaikilla sama: valta ja oman edun tavoittelu.  Valtaa ei riitä kaikille, jos yhdistäjiä olisi vain yksi tai muutama.

Minä olen vakaumuksellinen ortodoksi, mutta en lainkaan vierasta muitakaan kirkkokuntia.  Luterilaisessa kirkossa olen käynyt usein, eikä helluntaiseurakuntakaan ole minulle mikään kauhistus, vaikka ei se ihan minun juttu olekaan. Sellaisia joukkoja hieman kavahdan, jotka uskottelevat olevansa kaikessa oikeassa ja nimenomaan ainoana lajissaan. Sen verran ekumeeninen kuitenkin olen, että jos minun pitäisi heittää se ensimmäinen kivi, niin valitsisin hyvin pienen ja kevyen kiven enkä oikein tarkasti tähtäisikään.

Minulle vieraita uskontokuntia en edes yritä tuomita, josta syystä olen kai saanut ystävikseni jopa jehovan todistajia, joka ehkä kuitenkin edustaa sitä minulle kaikkein vierasta yhteisöä.

Islaminusko on eräs maailman suurimmista uskonnoista, joten ei minulla ole mitään syytä julistaa heitä harhaoppisiksi tai terroristeiksi.  Minun mielestäni tuon uskonnonvapauslain tulee suojella heitä, ja viranomaisten on välittömästi puututtava kaikenlaiseen vihapuheeseen ja uhkailuihin.

Ehdoton nollatoleranssi tulee asettaa juuri lainsäätäjillemme.

Kyllä minä luulen, että jokaisen uskonnon perusajatus on oikeudenmukaisuus ja lähimmäisenrakkaus.  Ruotsin kuninkaan määräyksellä saatu pieni luterilainen uskontomme ei todellakaan ole se ainut oikea.  En toki väitä, että ”minun” ortodoksisuutenikaan olisi sitä, mutta se on kuitenkin riittävä minulle, ja onhan se ainakin paljon suurempi kuin tuo meidän luterilaisuutemme. Uskonnon laajuus ja suuruus ei tietenkään ole mittari mihinkään, mutta antaa se jonkinnäköisen suunnan uskottavuuteen.

Meidän ainoa tehtävämme on noudattaa Suomen lakia ja lopettaa panikointi.

perjantai 6. maaliskuuta 2020

Rikollisuus Euroopan mittakaavassa

Edellisessä kirjoituksessani mainitsin, että Vatikaanin rikollisuus on suhteellisesti ihan maailman kärkeä suhteessa väkilukuun.  Näin minulle kerrottiin Roomassa, jossa itsekin jouduimme taskuvarkaiden uhriksi. Mietin kyllä, missä ryhmässä tuo minun lompakon vienyt taikuri oikein oli, ja vaikka rikos oli minun mielestäni inhottava, niin täytyi tuon tytön taituruutta ihastella. Lompsani oli nimittäin povitaskussa vetoketjun takana, mutta niin vain rahat häipyivät.  Noilla taidoilla pääsisi varmaan sirkukseen töihin.

No ei siinä mitenkään käynyt … pari sataa meni, mutta olihan se opettava kokemus ja kun kortit ja paperit säilyivät, niin kuivin jaloin siitä selvittiin.


Maailman rikollisuudestahan aioin nyt kirjottaa.  Tuolle Vatikaanin suhteellisen suurelle rikollisuudelle en oikein löytänyt vertailukohtaa muualta kuin perussuomalaisten eduskuntaryhmästä, vaikka monessa paikassa olen käynyt. Itse olen joutunut rikoksen uhriksi Rooman lisäksi vain Virossa, Jugoslaviassa ja Suomessa. Melkein aina omaa tyhmyyttäni, joten turhapa siitä on valittaa.  Kerronpa nyt kuitenkin tuleville maailman matkaajille, että tarkkana saa olla.

Suomi siis kuuluu listaan maista, jossa olen saanut olla uhrien rivistössä, mutta ehkä se kuitenkin johtuu vain siitä, että olen ollut täällä eniten.  Toisaalta, eivät suomalaisetkaan ihan niin rehellisiä ole kuin itse antavat ymmärtää.

Asuessani yhden vuoden Ruotsissa tulin sen kyllä huomaamaan.  Todistettavasti ”mamut” siellä aiheuttivat kaikenlaisia ongelmia - ja suurin osa ”mamuista” oli suomalaisia.

Taskuvarkaudethan ne ovat niitä rikoksia, joita turistit etupäässä kohtaavat ja taskuvarkaiden yleisimmät ”työskentelypaikat” ovat suuret lentokentät, mutta kyllä oman ”asiakaskuntansa” rosvot löytävät lähes kaikkialta.  Amsterdamista minua oli varoitettu, joten sieltä selvisin ilman menetyksiä, samoin olen onnistunut Moskovan suhteen.  Pohjoismaisissa kaupungeissa olen ehkä pahamaineisena suomalaisena välttynyt rikollisten hyökkäyksiltä, vaikka Kööpenhaminassa koetettiinkin joskus kaljalasiin tyrmäystippoja ujuttaa, mutta kun kaikkien yllätykseksi en koskenutkaan lasiini, jäi ketkujen yritys vain yritykseksi. Kaljan tarjoajakin varmasti pettyi.

Monenlaisia tarinoita kuitenkin maailmalla liikkuessani olen kuullut, ja niiden perusteella olen tehnyt oman riskiarviointini.

Tämän hetken arvioissani edelleen kärjessä ovat Rooma ja Amsterdam.  Näissä kaupungeissa taskuvarkaus on suorastaan taidetta. Molemmat Venäjän isot kaupungit, Pietari ja Moskova jakavat seuraavat sijat ja Tallinnakin on pudonnut riskiarvioinnissani Kööpenhaminan kanssa samalle tasolle.

En toki ole käynyt edes kaikissa Euroopan kaupungeissa, mutta jotain olen jo oppinut.  Ihan vartioimatta et voi lompakkoasi jättää missään, sillä tilaisuus tekee varkaan.

Kadottamaani lompakkoa en ole saanut takaisin muualla kun Suomessa ja nyt Roomassa, vaikka rahat olikin viety.  Lompakko tuli takaisin ennen kuin tiesin edes kadottaneeni sen.

Kaikkialla maailmassa on rehellisiä ja epärehellisiä ihmisiä. Se on sitten kokonaan eri asia, mitä kukakin rikoksena pitää. 

Politikkojen pelisääntöihin kuuluu, että paha teko minun tekemänä ei ole läheskään niin paha kuin sama teko toisen tekemänä.  Eihän suomalainen fasistikaan ole ihan niin fasisti kuin esimerkiksi italialainen fasisti.

Varmaan,noiden ulkomaalaisten suurkaupunkien lisäksi, olisi varmasti syytä välttää myös eduskuntataloamme, sillä siellä liikkuu tosi epämääräistä porukkaa, ja jotenkin osa siitä sakista vaikuttaa selvästi rikollisilta, vaikka kieltävätkin sen jyrkästi.

Täytyisi kuitenkin muistaa, että suomalaisen määritelmän mukaan ”rikos on teko, josta laissa on säädetty rangaistus”.  Jos rangaistus pamahtaa, on kyseessä todennäköisesti rikos, joka ei poistu sillä, että kieltää rikoksen tapahtuneen.


tiistai 3. maaliskuuta 2020

Vatikaani


Jos joskus kuvittelinkin nähneeni kaikki Euroopan valtiot ja osan Afrikkaakin, niin kyllä nyt olen joutunut muuttamaan käsityksiäni. Roomassakin kävin vasta hiljattain ja kirjoitinkin siitä hyvin pintapuolisen jutun.  Roomassa käynti ei kuitenkaan ollut vain yhdessä valtiossa käynti, vaan samalla tuli poikettua maailman pienimpään valtioon.

 
Vatikaani on maailman pienin itsenäinen valtio sekä pinta-alaltaan että asukasluvultaan. Jos sanon että pieni, niin moni suomalainen maatila on pinta-alaltaan (44 ha) huomattavasti suurempi.  Vatikaanin kokoinen maatila ei ole edes erikoisen suuri, ja ulkoisesti se on vain yksi kaupunginosa keskellä Roomaa.
















Valtionhallinto on kokonaan paavin ja pappien ”selän takana”.  Sisäisestä järjestyksestä ja rajavalvonnasta huolehtii ns. sveitsiläiskaarti, joka on saanut nimensä siitä, että sotilaat tai poliisit - miksi heitä halutaankin kutsua - ovat saaneet koulutuksensa Sveitsissä.

 
Vaikka valtio on siis syvästi uskonnollinen, on sen suhteellinen rikollisuus kuitenkin maailman mittakaavassa aivan kärkiluokkaa.  Tämä johtuu valtion vähäisestä väkiluvusta, jolloin pienetkin heilahtelut vaikuttavat tilastoihin. Rikokset ovat kuitenkin varsin pieniä, pääasiassa turisteihin kohdistuvia taskuvarkauksia. Joskus sekaan sopii kuitenkin joku vakavampikin rikos.  Esimerkiksi vuonna 1998 eräs sveitsiläiskaartin sotilas ampui esimiehensä, tämän vaimon ja lopuksi itsensä.  Maallinen tuomioistun ei siis tavoittanut tätäkään ihmisparkaa.  Tuomioistuimena maassa toimii kardinaalien konklaavi, mutta annettuja tuomioita ei kärsitä Vatikaanissa, vaan rikolliset lähetetään Rooman vankiloihin.

Vaikka valtio on siis tosi pieni, eikä sillä oikeastaan ole edes poliittista järjestelmää samassa mielessä kuin me sen käsitämme, ei se kuitenkaan ole vailla kansainvälistä vaikutusvaltaa.

Vatikaani on katollisen kirkon keskus, ja sen ehdoton auktoriteetti on paavi. Hyvin monessa maassa kirkolla on oma painoarvonsa, ja usein päätösten juuret johtavat Vatikaaniin. Viimevuoden alussa Vatikaani ilmoitti perustaneensa myös yleisurheiluliiton ja liittyvänsä kansainvälisen liiton jäseneksi.

Ulkopolitiikkaansa valtio hoitaakin paavin vierailuilla ympäri maailmaa.


Vierailu tässä lilliputtivaltiossa oli jotenkin mieliinpainuva ja erikoinen. Olin etukäteen kuvitellut sisäänpääsyn todella vaikeaksi, mutta kyllä se oli kaikkea muuta. Sveitsiläiskaarti teki kunniaa, kun taksimme kurvasi valtion portille ja kävelimme sisään kuin kuninkaat. Kukaan ei kysellyt passia, eikä jouduttu kuulusteluun. Vaikka paavia ei tavattukaan, oli kokemus sinänsä muistelemisen arvoinen.  Taulukauppiasta ei Vatikaanista löytynyt, joten siltä osin ei taulukokoelmamme täydentynyt, mutta kai minun täytyy taideinnostustani vähän hillitä, sillä seinät alkavat loppua.