Sininen tulevaisuus

No tuosta nimestähän voidaan tietysti olla mitä mieltä tahansa, mutta onhan se parempi kuin sininen unelma. Värien kirjo puolueiden nimissä näyttää loistavan kirkkaammin kuin sateenkaari. Sininen tulevaisuus ei toki ole vielä puoluekaan, joten on melko typerää mitata sen kannatusta ja verrata sitä sitten joidenkin puolueiden kannatukseen. Ei tietenkään sellaista voi kannattaa, mitä ei ole vielä olemassakaan.

On oletettavaa, että ei minustakaan koskaan tule tuon puolueen kannattajaa, mutta kun olen ollut tuollainen SMP:n jäärä, ei ole kovin helppoa katsoa ihan syrjästä, mitä tapahtuu puolueen perinnölle. Ymmärrän tapahtuneen, vaikka en pidäkään nykytilannetta toivottuna. Mille tahansa puolueelle olisi menetys, jos yli puolet sen kansanedustajista eroaisi puolueesta. Vielä suuremmaksi menetys kasvaa, jos porukassa on koko puolueen parhaimmisto, mukaan lukien kaikki ministerit. Näinhän taisi perussuomalaisille käydä.

Kun olen tuo ”SMP:n jäärä”, muistan hyvin puolueen ideologian, jossa vahvasti johtavana teemana oli vähempiosaisten asian ajaminen. Mielestäni SMP teki sitä työtä voimakkaammin kuin silloiset vasemmistopuolueet. Kuitenkin se otti huomioon myös realistiset mahdollisuudet, jotka tuntuvat olevan melko vieraita asioita nykyiselle vasemmistolle. Muistan Urpo Leppäsen ajaneen työllisyyslain, jonka avulla vaikeinakin aikoina työllistettiin kymmeniä tuhansia pitkäaikaistyöttömiä. Samaan ei yksikään ns. työväen puolue yltänyt. Valitettavasti SMP ajautui konkurssiin, jonka todellisia syitä en tunne, mutta tuon puolueen raunioille nousi perussuomalainen puolue, jonka tarkoitus oli jatkaa SMP:n ja Veikko Vennamon jättämää perintöä.

”Valta turmelee ja ehdoton valta ehdottomasti.” Osittain näin kävi perussuomalaisille. Kahden suuren ”jytkyn” jälkeen alkoi puoluetta vaivamaan mammuttitauti, ja puolueen kannatusta alettiin haalia porukasta kun porukasta. Aivan kuin kannatuksen määrä olisi laadun tae. Luulen Veikko Vennamon pyörineen haudassaan, kun hän joutui katselemaan, kuinka hänen oppilaansa Timo Soini hyväksyi kaiken maailman rasistien soluttautumisen puolueen riveihin. Tosiasiassahan nuo käenpojat sitten saattoivat puolueen tilanteeseen, jossa nyt ollaan. Puolue oli liukunut pois alkuperäisiltä linjoiltaan.

En osaa sanoa, onko Sininen tulevaisuus oikea ratkaisu, mutta selvää oli, että isänmaan etua ajattelevat ihmiset eivät voineet enää jäädä Halla-ahon johtamaan puolueeseen, jonka kanssa kukaan ei halua tehdä yhteistyötä.

Olisi toki ollut mahdollista, että Juha Sipilä olisi hajottanut hallituksen, mutta nyt siihen ei toki ollut tarvetta. Hallituksella oli edelleen enemmistö ja kyseiset ministerit lienevät hoitaneet tehtävänsä aivan hyvin. Ministerinhän ei välttämättä tarvitse kuulua mihinkään puolueeseen, joten asia on ihan kunnossa. Jos joku väittää, että kansaa olisi jotenkin petetty, niin ei kai. Eihän kansa ole ministerejä edes valinnut, vaan se on valinnut eduskunnan. Ainut epäkohta, jota olen aiemminkin arvostellut, on se, että kansanedustaja ylipäätään saa olla myös ministeri ja pääsee äänestämään omasta luottamuksestaan. No hallitus sai luottamuksen ja maassa kaikki hyvin. Tai ainakin pitäisi olla.

Mitä sitten viimeaikaiset kannatusmittaukset ovat kertoneet? Ne ovat kertoneet, että maassamme on edelleen tuo muutama prosentti rasisteja, joiden varassa ”persut” nyt roikkuvat, ja ”persuista” eronneet eivät ole muodostaneet mitään puoluetta. Vanhojen puolueiden kannatuslukemat vaihtelevat niin kuin ne ovat aina vaihdelleet. Minun ainut huolenaiheeni on vihreiden nousu, sillä olen vahvasti sitä mieltä, että heidän talouspolitiikkansa vesi Suomen pian turmioon.

Onni onnettomuudessa on, että ennen kuin muutokset suuremmin vaikuttavat, olen jo alta pois. Kyllä minä peukkua pidän noille ”loikkareille”, vaikka enempää en voi tehdä. 

 Kuvakaappaus: Milko Aikio/twitter