HPU:n mäki

Aikaisemmin olen jo kertonut, että lapsena harrastin lähes kaikkia mahdollisia urheilumuotoja. Olin varmaan jossakin määrin kilpailuhenkinen, vaikka mukanaolo oli minulle tärkeämpää kuin varsinaisesti voittaminen. Sen verran hyvä halusin kuitenkin olla, ettei minua ihan heittopussina pidetty, vaikka nyt en itse kaikki saavutuksiani oikein arvosta.

Minun lapsuusaikoina suomalaiset olivat tosi hyviä myös mäkihypyssä, ja suurimpiin ihanteisiini kuulu silloisen ”maailmanennätyksen” haltija Tauno Luiro.  Luiron 139 m oli silloin jotain uskomatonta, ja monet asiantuntijatkin väittivät, ettei Luiron ennätystä tulla koskaan rikkomaan. 

No eivät asiantuntijatkaan aina ole oikeassa, ei mennyt kovinkaan montaa vuotta, kun tuo 139 m oli pelkkää paperia, ja nykyisin noihin lukemiin hypätään melkein kisoissa kuin kisoissa, jos mäen ominaisuudet sen sallivat. Ympäri maailman löytyy mäkiä, joissa tuo on suhteellisen kevyt lukema.

Suomalaiset halusivat olla hyviä talviurheilussa ja olivatkin sitä vuosikymmeniä. Jopa niin hyviä, että yksittäinen seurajoukkue olisi pystynyt voittamaan, ainakin mäkihypyssä, koko muun maailman, jos sellainen kilpailu olisi järjestetty.  Minun muistini ei riitä ihan kaikkiin kilpailuihin, mutta yleensä ei riittänyt edes pelkkä voitto, vaan otettiin vähintään kaksoisvoitto.  Tauno Luiron jälkeen idolikseni nousivat Cortinan kaksoisvoittajat Antti Hyvärinen ja Aulis Kallakorpi, sekä heti perään Lahden MM-kisoissa vuonna 1958 kaksoisvoiton ottaneet Juhani Kärkinen ja Ensio Hyytiä.

Yksittäisiä tähtiä syttyi vielä pari vuosikymmentä, mutta massiivinen ylivoima katosi vuosien myötä, ja suomalainen mäkihyppykin alkoi vajota sille tasolle, jossa se nyt on. Aina ei selvitä edes toiselle kierrokselle.

Olen kuullut usein taivasteltavan, miten tämä on mahdollista. No oikeastihan tämä ei ole ainoastaan mahdollista, vaan myös luonnollista. Mäkihyppymenestyksemme alkuaikoina Suomi oli täynnä kaikenlaisia ”tösiä”, joita rakennetiin itse ja joista tulevat ”tauno luirot” ja ”matti nykäset” sitten hyppivät.      

 

Meitä oli kai neljän pojan ryhmä, kun ”perustimme” kotikyläämme Haapaniemeen urheiluseuran, jonka nimeksi panttiin Haapaniemen poikaurheilijat. Vanhin meistä taisi olla jotain 13 vuotta, ja ensimmäiseksi tavoitteeksemme asetimme hyppyrimäen rakentamisen Haapaniemeen. Kukapa meille olisi mäkeä rakentanut, ellemme me itse. Päijänteen rannalta löytyi sopiva jyrkänne, joten ei muuta kuin lumilapiot heilumaan, ja muutamassa päivässä mäki oli laskettavassa kunnossa. Valmistuttuaan se sai nimekseen HPU:n mäki.

Ottaen huomioon resurssit, HPU-mäki oli varsin mittava projekti. Vain vähän pienempi kuin Vaajakosken Terän hallinnoima Varaslahden mäki, joka mäkiennätys oli 24 metriä.  Oman mäkemme avajaiskilpailuihin osallistuimme vain me kaikki neljä, ja minä taisin voittaa tosi mittavalla 16 metrin leiskauksella.  Oli se hiihtosuksilla ihan kova suoritus, ja siitä innostuneena aloin hakeutua isompiin mäkiin.

Tietysti tämä on osa minun historiaani ja elämääni ja siksi tuon sen nyt esille. Se on kuitenkin myös suomalaisen mäkihypyn historiaa. Se on yksinkertainen totuus, että suomalaista mäkihyppyä ei vie askeltakaan eteenpäin se, että jossakin Kaipolassa tai Hämeenlinna törröttää korkea torni, jonne moni ei edes uskalla kiivetä, puhumattakaan, että laskisi kyseisestä mäestä.  Tottahan se on, että suomalaiset ovat hieman yltiöpäistä kansaa, mutta kohtuus kaikessa.  Mäkihyppy on aloitettava hyvin nuorena, mutta on varmasti aika kohtuutonta vaatia, että tuo aloittaminen voisi tapahtua noista suurista mäistä. 

Minä, ryssän lapsi, olen pannut alulle monia asioita ja perustanut lukuisia urheiluseuroja ja muitakin yhdistyksiä. Syyksi tähän olen nähnyt isäni antaman kasvatuksen, joka perussanoma oli siinä, että jos haluat jotain, sinun on tehtävä jotain saadaksesi se. Jos ei kukaan rakenna sinulle hyppyrimäkeä ja todella haluat sen, sinun on rakennettava se itse. 

Lumesta rakennettu HPU-mäki tuskin on enää hengissä. En itsekään ole käynyt vuosiin paikalla.  Myös Vaajakosken mäki näyttää hävinneen, ja samaa tietä näyttää häviävän suomalaisen mäenlaskun suuruuden ajat. Ne eivät ehkä ole olleet kiinni yhdestä lasten rakentamasta hyppyristä, eivät edes Varaslahden mäestä, mutta noissa ja noiden kaltaisissa ”tösissä” se aikoinaan rakennettiin.