maanantai 9. joulukuuta 2013

On maamme köyhä ja siksi jää...


… jos kultaa kaiva et. Suomalaisilla tuntuu olevan taipumusta reagoida kaikkeen pari askelta jälkijunassa.  Yleensä silloin kun vahinko on jo tapahtunut. Nokian myymisestä pidetään porua, niin että sivullistakin itkettää, vaikka tuo oli selkeää seurausta suomalaisesta johtamiskulttuurista.  Se mikä nyt meni pieleen, oli Elopin palkkio, jota ei tietenkään olisi pitänyt maksaa. En tiedä minkälaisia rahoja kaupparatsu peri Microsoftilta, mutta varmaan samaa luokkaa kun Nokialtakin. Siis kohtuuttomia.

Amerikkalaiset tuskin ovat yhtä typeriä kuin nämä suomalaiset, synnynnäisinä johtajina itseään pitävät, jotka tosin onnistuivat lypsämään arvottomasta tavarasta hinnan, jota järjissään olevan ostajan tuskin uskottiin maksavan. Nokian puhelimien valmistushan oli jo vuosia tuottanut tappiota, mutta toki nimi oli vielä jonkin arvoinen. Voittoa tuottanut verkkoliiketoiminta jäi edelleen suomalaisten käsiin, joten on syytä olettaa, että hyvin pian sekin tuottaa tappiota.  Suomalaisilla näyttää olevan tapana ratsastaa aallon harjalla aina noususuhdanteen aikana ja jättää tarvittavat korjausliikkeet toisten tehtäviksi. Luultavaa on, että Microsoftillekin olisi riittänyt pelkkä Nokian nimi, jonka ympärille olisi  voitu rakentaa ehkä vielä jotenkuten kannattava liiketoiminta.

Suomalainen metsäteollisuus on toinen varsin ihmeellinen asia. Vuosisatoja on Suomessa puhuttu vihreästä kullasta ja uskottu vakaasti, että sellu- ja paperiteollisuus ovat se selkäranka, johon Suomi-neito voi aina nojata. Tämä ylen sankia priha Ahonenkin käveli ennen paperiteollisuuden kuolinlaulua kuin kukkopoika antamassa ultimaatumeja, vaikka jokainen vähänkin asioita ymmärtävä näki selvästi tämän teollisuuden alan lopun olevan lähellä.  Kyllä paperia jonkin verran maailmassa yhä edelleen tarvitaan ja valmistetaankin, mutta ei ihan hinnalla millä hyvänsä. En tarvitse Himasen tulevaisuusraportteja väittäessäni, että viimeinenkin paperitehdas Suomessa suljetaan ennen tämän vuosikymmenen loppua.  Kyllä puuta edelleen kasvaa Suomessa ja sitä voidaan käyttää, mutta olisi jo korkea aika miettiä upouusia käyttömuotoja. Rakennusteollisuus olisi yksi esimerkki.  Hyvät Suomen johtajat, uskokaa nyt hyvän sään aikana, että paperiteollisuuteen ei kannata tässä maassa tuhlata enää äyriäkään. 


Nyt näyttääkin siltä, että näistä tukijaloista, joihin Suomi on nojannut, on pystyssä enää kaivosteollisuus.  Metallien maailmanmarkkinahinta tosin vaihtelee, mutta kun huomioidaan tuo syklisyys, niin asian kanssa voidaan elää. Valitettavaa kuitenkin on, että meidän liikeneromme antavat kaivosoikeuksista parhaimmat vieraille valtioille ja jättävät jäljelle vain Talvivaaran tapaiset ongelmapesät, joita kukaan ulkomaalainen ei huoli.  Kriittisyydestäni huolimatta olen sitä mieltä, että Suomen valtion tulisi nyt puuttua asiaan. Vaikka Talvivaara nykyisellään onkin ongelma, sillä mitalilla on myös toinen puoli. Mitä nykyisessä tilanteessa vaikuttaisi tuhansien työttömien armeija muutenkin ongelmaisessa Kainuussa! Samaa valtiovallan apua tarvitsisi myös vaikeuksien kanssa kamppaileva telakkateollisuutemme. 


Arvoisat kansakunnan päätösten tekijät. Pyöritelkää nyt niitä papereita pikkasen kauemmin käsissänne ja koettakaa nähdä myös se mitalin toinenkin puoli.

Taidan ruveta vaatimaan taas Karjalaa takaisin. Sillä mitalilla olisi monta puolta, joista ei sittenkään olisi vähäisin se suurelvytys, mitä se toisi tulessaan. Nykyisen hallituksemme politiikka on kuin housuihin lirauttaisi: aluksi se voi lämmittää, mutta sitten on kahta kylmempi.

sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Mamuluettelo




Kovasti me suomalaiset olemme olevinamme suomalaisia ja monet meistä vielä hyvin maahanmuuttovastaisia.  Sattuneesta syystä olen joutunut lähietäisyydeltä seuraamaan maahanmuuttajia ja heidän kotoutumistaan Suomeen.  Ei ihme, että Suomi on Euroopan väkivaltaisin maa, sillä sen verran rasistinen on suhtautumisemme vieraalta maalta muuttaneisiin. Aivan kuin Herramme olisi luonut tämän maan meille, niin kuin antoi Israelin kansalle oman maan!

Totta on, että me olemme tulleet tähän maahan valloittajina ja luoneet vuosisatojen aikana oman kulttuurimme ja lainsäädäntömme, jonka menettämistä kai pelkäämme jostakin kumman syystä.  Eivät nämä mamut ole tulleet tänne valloittajina ja kansan käännyttäjinä, vaan ihan rauhallisin aikein paremman elämän toivossa. Tavallaan he ovat myös tuoneet parempaa elämää meille, vaikka itse emme sitä ymmärräkään. Tilastot kertovat mitä tilastot kertovat, ja on erittäin vaikea tietää, mikä on syy ja mikä seuraus, mutta esimerkiksi alhaisin työttömyysprosentti on niissä maissa, missä on eniten ulkomaalaisia. Pistänpä tähän nyt suomalaisen ”mamuluettelon” ihan vain esimerkiksi, mistä se saattaisi johtua. Lukekaa ja ihmetelkää:

Fazer, Paulig, Huberg, Tillander, Gutzeit, Sinebrychoff, Babitsin, Rung, Lund, Stockman, Antel, Engel, Pacius, Tilgman, Shauman, Berg, Vuolijoki, jne. Tätä luetteloa voitaisiin jatkaa vaikka kuinka pitkälle, mutta tässä vain muutamia esimerkkejä.  Suurimmaksi suomalaiseksi äänestetty Mannerheim oli saksalainen.  Luettelosta puuttuvat kokonaan ne mamut, jotka ovat niin suomettuneita, että ovat suomentaneet jopa nimensäkin. Samoin en ole kelpuuttanut luetteloon urheilijoita, joiden tausta saattaa olla hyvinkin kirjava.  Pääsääntö on, että mitä ansiointuneempi ihminen on, sitä mielellämme me nimitämme hänet suomalaiseksi. 


Jotta olisimme kunnolla epäjohdonmukaisia, unohdamme täydellisesti sen tosiasian, että noin miljoona suomalaista elää mamuina vierailla mailla. Myös minä olen joskus saanut kokea tuon kohtalon, vaikka jossain vaiheessa palasinkin hyvään kotimaahamme. Varmasti monet Suomeen tulleet mamut päätyvät samaan ratkaisuun aikanaan, sillä ei tämä isiemme maa todellakaan ole mikään ulkolaisten luvattu maa. Tilastot kertovat sen kiistattoman tosiasian, että joka kymmenes Suomeen perustettava yritys on ulkomaalaisten perustama.  Tämä ei johdu suinkaan siitä, että Suomi olisi erityisen yrittäjäystävällinen maa. Yrittäminen on vain niin kovaa hommaa, että suomalaiset eivät suostu tekemään niin kovaa työtä.  


Maahanmuuttopolitiikkamme on suorastaan rasistinen. Meillä on tietysti oikeus vaatia maahanmuuttajilta Suomen lakien noudattamista. Ne ovat tämän yhteiskunnan selkäranka. Samalla meidän tulee kuitenkin muistaa, että nämä lait koskevat yhtälailla meitä. Siis myös laki uskonnonvapaudesta koskee meitä kaikkia.  Jokaisella on oikeus harrastaa omaa uskontoaan, jos hän ei niin tehdessään vahingoita toisia ihmisiä.  Ei minulla ole oikeutta vaatia, että vain ortodoksisuus on oikea suomalaisten uskonto. Vielä vähemmän se oikeus on ”miniuskonnollamme” luterilaisilla.

On täysin väärin väittää, että uskonnot ovat sotien syynä. Sotien syyt ovat ihmisten vallanhalu ja väkivaltainen luonne. Toki uskonnosta on joskus tehty syy, mutta se ei ole se todellinen syy.

lauantai 7. joulukuuta 2013

Säästäjien puolue


Sanotaan, että ihminen pystyy selkeästi hahmottamaan vain palkkansa suuruisen rahasumman. Kaikki eivät edes sitäkään. Minulle ei ole koskaan selvinnyt, tarkoitetaanko tuolla tuntipalkkaa, kuukausipalkkaa vaiko vuosipalkkaa.  Joskus tuntuu siltä, että tarkoitettiin mitä tarkoitetaankaan, niin ainakin Suomen hallitusherrat ovat kovasti sekaisin summasta kun summasta.  Ja tämän porukan pitäisi sitten säästää, vaikka edes nollien lukumäärä ei ole täysin selvillä. 


Pahat kielet kertoivat, että kesken hallitusneuvottelujen lensi nykyinen pääministeri Jyrki Katainen Brysseliin istumaan pariksi tunniksi ihan hiljaa ja maksoi valtion pussista yksityiskoneella lentämisestä yli 30 000 €.  Kyllä jo silloin tuntui, että Jyrki-poika pahasti nollissa sekosi - vai sekosiko muuten, sillä eihän tuo nyt ihan täysipäisen hommalta vaikuta, kun tällaisesta täysin tarpeettomasta reissusta maksetaan selvästi ylihintaa. Takaan, että halpalentoyhtiöllä tuo reissu olisi maksanut vain 300€. Tosin sekin olisi ollut tuhlausta, sillä tarpeeton koko matka.

Sitä viimeksi mainittua veikkausta Jyrkin sekoamisesta saattaa hyvinkin tukea tuo filosofi Himaselta tilattu ennustus 700 000 €:n hintaan. Selväähän kaikille varmasti on, että siinä olikin kyse kaverin auttamisesta, sillä eihän nyt kukaan usko, että sellaista ennustetta kukaan tarvitsee. Eihän se todennäköisesti pidä edes paikkaansa, ja jos pitääkin, niin mitä sitten! Ainut varma ennuste on se, että jos joskus voidaan todeta Himasen ennusteen käyneen toteen, me kaikki olemme jo kuolleet.

Turhaanhan tässä nyt pelkästään Kataista syytellään nollien kanssa sekoilusta. Kyllä nämä hänen puoluetoverinsakin jotenkin oudosti rahaa käsittelevät. En nyt nimeä millään nimellä tätä puoluetta, sanotaan sitä vaikka Säästäjien puolueeksi, mutta Aleksander Stubb on pistänyt paljon paremmaksi. Pankaa nyt miettien, onko Stubbin matkoihinsa käyttämä lähes miljoonan summa missään suhteessa valtiovallan säästötavoitteisiin.  Ehkä nämä matkat ovat siinä määrin tarpeellisia, että ihan aluksi riittäisi, että yksi nolla poistettaisiin summasta.  Säästäjien puolueen Jyri Häkämieskin kerkesi lennättämään yleisöä ainakin saman verran kuin Särkän veljekset aikoinaan.  Summa yhdeltä lennolta Afrikkaan 200 000 €. Tämänkin lennon tarkoitus saattaa olla sen verran epäselvä, että nollien luku on ihmetystä herättävä. Ihmetystä herättää siis niissä ihmisissä, jotka todella tietävät, mitä nolla jonkun luvun perässä tarkoittaa. Selvyyden vuoksi sanottakoon, että nämä mainitut summat ovat ihan oma lukunsa, ja varsinaisista virkatoimista aiheutuneet kulut ovat kokonaan eri juttu.

Miksi minä nyt sitten tällaisia kirjoitan?  Mahtaisikohan se johtua siitä, että minunkin yksinkertaiseen kallooni on iskostunut ajatus, että säästää pitäisi. Sitä en vaan oikein ymmärrä, että miten säästäminen on annettu sellaisten käsiin, jotka eivät säästämisestä mitään ymmärrä.  Varmaa ainakin on se, että säästöä ei synny, jos pakolliset palvelut viedään mahdollisimman kauaksi ihmisistä. Ei se, että osa palvelujen ylläpitämiskustannuksista muutetaan matkakustannuksiksi, mitään säästöjä tuo. Kustannukset eivät yleensäkään vähene sillä, että maksaja vaihdetaan. 

Kyllä minä kaipaan niitä köyhiä aikoja, jolloin ei ollut koulukuljetuksia, ja useimmissa pikkukylissäkin kannatti pitää omaa kyläpoliisia. Oikeasti olen ihmetellyt, millä tämä kaikki ylellisyys kustannettiin.  Kyllä tässä varmasti on niistä nollista kysymys, ja niitä olisi varmasti vähennettävä. Aloitetaan vaikka Suomen hallituksesta, siellähän niitä nollia istuu. 


Ihan lopuksi koetan hieman konkretisoida noita lukuja, joita jo nyt olen maininnut. Tuntuisikohan se helpommin käsiteltävältä, jos kertoisin, että nuo mainitsemani luvut ovat vain osa niistä tarpeettomista kuluista, jota nämä ”kansakuntamme valiot” ovat aikaansaaneet. Tuo summa on noin pari miljoonaa, jolla voitaisiin esimerkiksi palkata 500 hoitajaa vanhuksille. 

perjantai 6. joulukuuta 2013

Menestyksemme PISA-tutkimuksessa



 

Näin meillä Suomessa: huomaamme olevamme hieman jälkeenjääneitä jossakin asiassa -  vasta sitten kun katselemme toisten peräpeiliin.  Meillä ei ole maailman paras koulujärjestelmä, ja hip hei, emme myöskään ole maailman vähiten korruptoitunut maa.  Suomalaiseen poliisiin on aina luotettu, mutta hups… kuka onkaan luottanut? Me suomalaiset.

En ole kaikkien alojen ammattilainen, mutta ”jotakin ehkä tietäisin, sillä olinhan siellä minäkin”. Monenkirjavassa elämässäni olen saanut opettaa lapsia ja aikuisia neljällä vuosikymmenellä, sekä lukiossa että ammattikoulussa.  Suuressa tyhmyydessäni olen ihmetellyt väitteitä suomalaisten ylivoimaisuudesta, sillä omat huomioni ovat kertoneet aivan muuta.

Tuskinpa koskaan suomalainen koulujärjestelmä on ollut maailman paras, mutta ratkaiseva huononnus tapahtui 70-luvulla, kun kansakuntaa alettiin tasapäistää. Päätettiin, että yhteiskoulumme lakkautetaan ja kaikille oppilaille avataan tie lukioon ja sitä kautta yliopistoihin.  Tämä tarkoittaa sitä, että on oletettavaa, että kaikkien ihmisten synnynnäinen oppimiskyky on samanlainen, eikä koulutuksessa tarvita tasoeroja.  Oikeassa elämässähän ei kuitenkaan näin ole, vaan toinen on synnynnäisesti nopeampi juoksija kun toinen. Samanlaisia eroja on myös henkisissä ominaisuuksissa. Ihmisten muodostamassa yhteiskunnassa on vain hyväksyttävä se tosiasia, että me olemme kaikki erilaisia. Jos todella halutaan kaikkien selviävän vaikkapa peruskoulun koko oppimäärästä, on rima laskettava sille tasolle, että huonoinkin oppilas selviytyy siitä. Oikeasti näin on myös menetelty.

Kerronpa teille yhden esimerkin. Vietettyäni jo pari eläkevuotta opetustehtävistä minut pyydettiin ala-asteen opettajan viransijaiseksi. Oikeasti olisin halunnut kieltäytyä, sillä näin ”pieniä” oppilaita en ollut koskaan opettanut. Otin kuitenkin haasteen vastaan ja päädyin viidesluokkalaisten opettajaksi. Oppilaat olivat aivan ihania, ja tulin heidän kanssaan todella hyvin toimeen.  Matematiikkaakin opetin, mutta ihmettelin kirjojen ”yksinkertaisuutta”. En kuitenkaan halunnut poiketa opetussuunnitelmista, vaan seurasin kirjoja tunnollisesti.  Kotitehtäviä antaessani en kuitenkaan halunnut leikkiä lasten ajalla, vaan yritin tehdä tehtävistä hieman järkevämpiä. Niinpä yhdistelin yhteen tehtävään eri laskutehtäviä niin, että oikea lopputulos löytyy, kun yhteenlaskut, kertolaskut ja jakolaskut on oikein suoritettu. Tavallisen perushelppoja tehtäviä kaikki, mutta ne oli vain yhteen tehtävään sisällytetty, niin kuin elämässä yleensäkin voi olla. Hämmästys oli suunnaton, kun seuraavana päivänä rehtori otti minut puhutteluun ja mainitsi, että jonkun pojan isä oli soittanut ja moittinut liian vaikeista kotitehtävistä. Voi herran pieksut! Jos tehtävästä oli suoriutunut 90 % luokan oppilaista, mutta ei yhden oppilaan isä, niin ei kai kyseessä voi olla liian vaikea tehtävä.  Ei se oikeasti ollutkaan, ja varmasti olisin antanut tukiopetusta tälle pojalle, jos sitä olisi pyydetty, mutta nyt olikin pyyntö sellainen, että kaikkien tehtävästä selviytyneillekin pitää järjestää tehtäviä, josta tämä luokan heikoin poikakin selviytyy. Miksi ?

Näin on Suomessa tehty, ja nyt sitten ihmetellään PISA-tutkimuksen tuloksia. Onko todella oikein, että yhden heikon oppilaan mukaan lasketaan koko luokan taso? Tästä on ollut seurauksena, että nämä heikot oppilaat ovat painaneet koko valtakunnan tason siihen pisteeseen, missä nyt olemme.

Korruptiosta ja hyväveli-järjestelmistä olen kirjoittanut ja tulen vastaisuudessakin kirjoittamaan, joten jätän sen nyt väliin. Suomalaisesta poliisista on media uutisoinut viime aikoina runsaastikin, joten tyydyn vain toteamaan. Lopetetaan itsemme pettäminen ja katsotaan totuutta silmiin.

torstai 5. joulukuuta 2013

Takarivin ristinmerkki



Uskominen tarvitsee tuekseen kykyä hämmästellä. Ortodoksisessa jumalanpalveluksessa luterilainen tarvitsee sitä erityisesti, kun mikään ei olekaan itsestään selvää.

Luterilainen löytyy takarivistä. Se on luonteva paikka ortodoksiseen jumalanpalvellukseen ovenraosta livahtaneelle. Samalla ovenavauksella takariviin asettuu kuin varjona myös valpastuneen hengen arkuus. Miksi pyrkiä lähemmäksi alttarihuonetta, kun ymmärtää niin vähän ja tietää vielä vähemmän, ei edes sitä, milloin on ristinmerkin hetki. Takarivistä tarkkaillen pysyy tässäkin asiassa lähes huomaamattomana mukana yhteisessä hengityksessä.

Livahtaja unohtaa helposti, että palvelukseen läsnäytyneet eivät ole täällä tarkkaillakseen muiden oikeaoppista käyttäytymistä, ei edes ulkopuolisen palveluskömpelyyttä. Heillä on aivan toisenlaiset syyt läsnäoloonsa.

Livahtajana voi olla ulkopuolinen, mutta tasavertaisesti. Ainakin kahdesta syystä. Ihmisyys vertautuu aina johonkin itseään korkeampaan. Toisekseen me emme ole enää osallisia vuoden 1054 skismoihin, kirkon jakautumiseen ja siihen, että paavi julisti Konstantinopolin patriarkan pannaan, ja patriarkka paavin.

Kirkonkiroukset purettiin 1965. Kauna meni jo. Oikeassa olemisen kirkkautta ei voi lisätä kaatamalla lähteeseen puhdasta vettä.

Emme siis ole riitaosallisia, perillisiä kylläkin. Ajatus ulkopuolisuudesta ei etaida sittenkään sopia siihen peruskokemukseen, joka monilla on historialliseen ketjuun kuulumisesta. Historia on myös sitä, mitä aika on tehnyt meille.

Ikonien lukeminen vaatii aakkosten osaamista

Tunnen luterilaisen jumalanpalveluksen kaavan. Osaan lukea suurimmasta osasta alttaritauluja niiden sisältämän Raamatun kertomuksen. Tiedän ilman alttarilta annettuja ohjeistuksia, miten toimia. Se on helppoa kuin järjestyssäännön noudattaminen.

Takarivin jalansijoilla kaikki on toisin. En osaa lukea ikoneja, koska en tunne edes aakkosia. Kirkon esineistölle, palvelun vaiheille, viestejä lähettäville vaatteille ei löydy edes oikeaa sanaa.

Sanat ovat avain merkityksien historiakerroksiin, mutta vaikka ne sanat kaikki osaisikin, niin ratkaisevinta kuitenkin on, mitä se tietäminen merkitsee, löytyykö tietämiselle henkilökohtaista katetta? Mihin edes käyttää avaimia, jos ovi on kateissa?

Takarivissä kokemus palvelujen eroavaisuudesta on vahva, vaikka viisautta ehkä olisikin keskittyminen siihen, mikä on tuttua ja yhteistä.

Luterilaisestakin jumalanpalveluksesta voi toki lähteä kesken pois. Se on kuitenkin kulttuurisessa koodauksessa järjestyssääntörike. lähtijä kerää kummeksivia, kääntyviä päitä.

On ollut aikoja, jolloin jo kirkkoon saapumattomuudesta on tuomittu. Maakallan puukirkko, vuodelta 1780, on kahdeksankulmaisuudessaan ja vaatimattomassa pienuudessaan yksi vaikuttavimmista luterilaisista kirkoista. Olosuhteet olivat ankarat, kirkkokurikin oli. Jos kalasta ei osallistunut pyhäiseen palvelukseen, ei viikollakaan ollut asiaa venekuntansa verkkoaskareisiin.

Palvelus ei olekaan suoritus

Ortodoksisuuden ankaruushistoriaa en tunne. Jollain tavoin pysyvästi mietin vain sitä, mitä tänään takarivistä näkee. Yhdenkään ”keskenlähtijän” perään ei vilkuilla.

Palvelus ei ole kellokestoinen suoritus ja järjestyssääntö. Se on osallisuutta kiittämiseen, vastaanottamiseen ja rukouksen liikkeessä. Osallisuutta henkilökohtaisen, kulloinkin käytettävissä olevan henkisen tilavuuden mukaisesti.

Takarivin kokemukset ovat pienten kirkkojen palveluksista. Pienuus vaikuttaa tuntemisen tapaan, kaikki on ollut kovin lähellä. Suitsukkeiden tuoksu, tuohuksien lepatukset, jotka nekin näyttäytyvät vuosisataisessa ketjussa hellittämättömän yhteydenoton valoilta.

Tiedän mystiikan vaanivan minua kuin pankki saataviaan. Takarivissä ei ole tarvetta vältellä ration tuolta puolen tulevaa saamattomuutta. Tämä ei ole se paikka. Nähtävissä on, miten suurin osa ihmisistä ovat keskittyneitä palvelukseen. Se on enemmän kuin oikeaa käyttäytymistä. Se on perillä olemista. Perillä oleminen tarkoittaa sitä, ettei kaipaa muualle.

Veljeni samalla vaelluksella, mustakaapu, muistutti, ettei ristinmerkin tekeminen ole koskaan vääräaikaista. Ei silloin, kun sen tekemiseen tuntee tarvetta. 


Julkaistu kirjoittajan luvalla. Alkuperäinen julkaisu Aamunkoitossa, Karjalan hiippakunnan seurakuntien ja PSHV:n lehdessä nro 5, 29.11.2013.
PSHV = Pyhien Sergein ja Hermanin Veljeskunta.